33-vuotta elämästäni syyllistin itseäni, inhosin itseäni ja kyselin itseltäni ”kuka minä olen?”. En pystynyt ymmärtämään, saati hyväksymään sitä miksi en ollut kuten muut, miksi olen erilainen tavalla jota en osaa selittää kuin muut elämässäni tuntemat ihmiset. Yritin monesti muuttaa käytöstapojani, ajattelu tapaani ja toimintamallejani toisenlaisiksi siinä koskaan kuitenkaan onnistumatta. On pitkä aika elää epätietoisuudessa ja syyllistäen itseään kaikesta tekemästään ja jopa siitä kuinka asioista ajattelet elämässä ylipäätänsä. Aivan liian pitkä aika odottaa, saatko koskaan tietää ”mikä minussa on vikana”. Näin jälkeenpäin kun ajattelen asiaa ja sitä kuinka ajattelin ja kuinka soimasin itseäni lapsesta saakka on sydäntä särkevää tajuta missä helvetissä elin koko lapsuuteni. Oman pääni vankina, omien ajatuksieni kahlitsemana ja tuomitsemana. Jokainen päivä elämästäni sisälsi sen ajatuksen ”miksen voinut syntyä joksikin toiseksi”. Jokainen päivä elämästäni lapsena, nuorena ja kasvaessani aikuisuuteen katselin ”kateellisena” vierelläni kasvavia sisaruksiani, ystäviäni ja minullekin tuntemattomia ihmisiä. Halusin niin palavasti olla kuin muutkin, etten pystynyt oikein koskaan nauttimaan omasta lapsuudestani kuten minun olisi pitänyt siitä nauttia. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän elämääni tietyllä tapaa vihasin. Ja voin kertoa, minä todella vihasin elämääni, vihasin olla minä. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin, sillä elämässäni on aina ollut mukana paljon hyvääkin, tiettyjä piirteitä itsessäni olen aina itsekin osannut arvostaa ja niistä tietyllä tapaa nauttia, mutta suoraan sanoen mikäli minulla olisi ollut mahdollisuus joskus valita.. olisin vaihtanut elämäni toiseen sekuntiakaan harkitsematta siihen saakka kunnes esikoiseni päästi ensirääkäisynsä. Tuon hetken jälkeen olen vain yrittänyt epätoivoisesti rämpiä tässä elämässä eteenpäin, hänen ja muiden hänen jälkeensä syntyneiden lasteni vuoksi.
Epäilysten herääminen…
Sain elämäni varrella monen monta väärää diaknoosia ja muutaman kerran lääkityksenkin näihin virheellisiin diaknooseihin. Muistan kuinka turhauduin 2000-luvun alkupuolta elämääni ja avasin suuni asiasta lääkärille. Pian huomasin olevani hoidossa sairaalassa osastolla kuutisen viikkoa ja kantavani mukanani diaknooseja vakavaan masennukseen, sekä psykoosiin. Koska en ole pystynyt oikein koskaan pukemaan ajatuksiani järkevästi sanoiksi sain psykoosi epäilyksen niskaani lääkärin kysyessä minulta miksen jaksa omaa elämääni. Yritin todella löytää sanat kuinka kuvailla sitä mitä takaa tuolloin ajoin, mutta koska en kuitenkaan niitä löytänyt, pystyin vain kertomaan lääkärille ”äänet päässäni eivät ole koskaan hiljaa”. Tuolta samalta istumalta minulle aloitettiin psykoosilääkitys, jotta äänet päässäni häviäisivät. Kuten arvata saattaa, eivät lääkkeet minuun tehonneet kuin ne olisivat tehonneet mikäli niitä olisin tarvinnut. Lääkitys lopetettiin ja tilalle aloitettiin masennuslääkitys. Ei siitäkään mitään apua ollut, yllättäen.. mutta lääkärini halusi tuolloin sen pitää jokapäiväisessä käytössäni ”koska apu siitä tulee ajan kanssa”. No ei tullut. Jälkeenpäin psykiatriltani joka diaknoosini adhd:n osalta vahvisti kertoi minulle tämän saman lääkärin joka vakava asteisen masennuksen ja psykoosin diaknoosit minulle kirjoitti aikanaan, olevan nykyään johtava lääkäri heidän yksikössään. Hän osasi myös kertoa, että lääkärini tuolloin 2000-luvun alkupuolella oli kuitenkin ollut oikeilla jäljillä suhteeni, muttei osannut vielä yhdistää kaikkea tämän kirjainyhdistelmän alle. Tuolloin minulla todettiin myös aikuisuuden keskeneräisyys, joka on sittemmin poistunut käytöstä diaknoosina mutta joka on nimenomaan yhdistettävissä adhd:hen. Koska en osannut kertoa tarkemmin mitä tuolla ”äänet päässäni” tarkoitin, ei lääkäri tuolloin osannut yhdistää palasia kohdalleen. Diaknoosini tehnyt psykiatri kysyi minulta selvittelyiden aikaan osaanko nyt kertoa mitä tuolla tarkoitin ja kun hänelle sitten sanoin ”aivan kuin päässäni olisi kymmenen välilehteä auki ja kolmetoista vielä jonossa” hän sanoi minulle, että olisin saanut todennäköisesti diaknoosini jo tuolloin mikäli olisin pystynyt kuvaamaan asian noilla sanoilla jo tuolloin.
Vuosia ja vuosia aikuistumiseni jälkeen olin puhunut omista ajatuksistani ja siitä kuinka solvasin itseäni kaikesta mitä tein, miten ajattelin tai kuinka minun olisi mukamas kuulunut ajatella ja tehdä, äidilleni. Hän kannusti minua parhaansa mukaan, yritti ymmärtää myöskin minua miten parhaakseen suinkuin pystyi. Hän myöskin epäili minua ja tunteitani tietyllä tapaa ehkä kaikista eniten. Häneltä mm. sain kuulla monen monta kertaa elämäni varrella ”ota itseäsi vain niskasta kiinni” ja lapsuudessani sain aika ajoin kuulla hänen suustaan ”mikset et ole kuin siskosi”. Tunneherkkyyden tuoman lisän mukana saan ”nautiskella” myöskin siitä, että tietyt asiat kuultuina, koettuina ja aistittuina eivät katoakaan sieltä todennäköisesti koskaan pois. Joku toinen voisi unohtaakin ajan kanssa asioita jotka ovat kipeitäkin, minä en unohda. Tietyt asiat tulevat ikuisesti syöpymään mieleeni vaikka kuinka yrittäisin ja koettaisin unohtaa ja päästä niistä yli, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ilman äitiäni en kuitenkaan koskaan olisi varmaan saanut edes diaknoosiani. Minulle itselle ei koskaan tullut edes mieleen sitä vaihtoehtoa, että minä saattaisinkin itse kärsiä tiedostamattani adhd:sta. Täytyy myöntää, että oma mielikuvanikin aikaa ennen diaknoosiani adhd ihmisestä oli juurikin se duracel pupu joka monelle ihmiselle kirjainyhdistelmästä tulee mieleen. Tulen aina muistamaan sen hetken, kun äitini eräänä iltana minulle soitti ja pyysi käymään luonaan. Hän kertoi lukevansa minulle jotain ja minun tulisi valmistautua siihen henkisesti. Kun sitten äitilleni läksin ja pöytään istahdettiin, hän pyysi minua laittamaan silmäni kiinni ja kuuntelemaan mitään väliin kommentoimatta (ei ole muuten helppoa, uskokaa pois) hänen asiansa loppuun. Sen jälkeen keskustelisimme asiasta yhdessä. Voin sanoa, että tuolla hetkellä kun silmäni laitoin sitten kiinni ja odotin tulevaa.. pelkäsin kuollakseni koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä edessä tulisi olemaan. Kun äitini sitten alkoi lukemaan opuksesta kohtia joiden vuoksi oli minut ehdottomasti kylään halunnut, huomasin pian järkyttyväni ja kyyneleiden valuvan poskillani. Tunsin jopa suuttumusta ja vihaa, epätoivosta puhumattakaan. Äitini luki minulle opuksesta katkelmia, jotka oli tehty tiivistelmänä aiheesta adhd. Kaikki kuulemani, jokaikinen kohta tuntui kuin omalta kokemaltani ja kuulosti kuin elämäni olisi kirjoitettu kansien sisään. ”Jatkuvaan vaihtuvat autot/työpaikat/koulupaikat/asuinpaikat/puolisot” ja kaikki se muu, mitä hän minulle luki. Valitettavasti en kuollaksenikaan muista, mikä tuon opuksen nimi oli. Kun äitini oli saanut luettua minulle ne kohdat jotka oli ennakkoon jo merkinnyt minua varten, hän kysyi minulta ”kuulostaako tutulta?”. Itkin. Voi kuinka itkinkään. Kun itkun ja järkytyksen seasta sain sanottua kaiken tuon kuulostaneen turhan tutulta ja aivan kuin elämästäni olisi kirjoitettu kirja, näytti hän minulle opuksen nimen. Olin niin järkyttynyt tuolla hetkellä, etten nähnyt kuin kirjainyhdistelmän adhd. Raivo valtavasi mielen. Ja kun sanon, että oikeasti raivostuin saadessani tietää mistä äitini minulle luki, tarkoitan sitä. Jo aiemmin mainitsin tuosta tunneherkkyydestä lisänä elämääni, tässäkin kohtaa tuo sama lisä teki oman lisänsä tunneskaalaan. Äitini huomasi reaktioni, oli sitä osannut jo odottaakin ja hän vakuutti minulle ettei hän yritä pahoittaa mieltäni, tuomita minua tai hyökätä minua vastaan. Rehellisesti sanottuna, tuo hetki kirjaimellisesti tuntui hyökkäykseltä minua kohtaan. Tunteja siinä itkettiin yhdessä ja puhuttiin asiasta. Äitini pyysi minulta anteeksi sitä, ettei ollut uskonut kun vuosien varrella olin yrittänyt hänelle kertoa ajatuksiani ja tuntemuksiani. Nyt hän ymmärsi ja sai avattua omat silmänsä asialle. Hän oli se ihminen, joka ns. ”pakotti” minut lääkärin pakeille asian myötä, jotta saisin tarvittavan avun, tuen ja hoidon mikäli minulla kyseinen adhd olisi.
En osaa sanoin edes kuvailla tuota tunnetta mikä minut valtasi alun järkytyksen, vihan ja epätoivon jälkeen. Se tunne, kun tajuat ettet ole välttämättä kuitenkaan ollut ns. ”hullu” jona itseäsi olet kaikki nämä vuodet pitänyt. Vihdoinkin saisit jopa mahdollisen selityksen kaikelle sille, mikä sinua on kaikki vuodet vaivannut ja piinannut. Se tunne on sanoinkuvaamaton. Se tunne ei kestänyt kauaa. Koska oma pääni on mitä se on, tuon tunteen jälkeen heräsi myöskin ne ”pahat” tuntemukset asian johdosta. ”Mitä muut minusta ajattelevat?”, ”hylkäävätkö omat sukulaiset minut mikäli olenkin tuollainen”. Tässä elettyjen vuosien varrella olen saanut karvaasti kokea useammankin kerran sen, kun oma suku kääntää sinulle selkänsä. Ja sen mitä on olla ”suvun mustalammas”. On siinä omaakin töpeksintää, mutta on siinä näiden ihmisten puhdasta oman pään sisäistä tohinaakin ja vain sen takia, että he ovat hävenneet minua.
Äitini pyynnöistä ja suoraan sanoen aneluista johtuen soitin kuin soitinkin ajan kouluterveydenhuoltoon. Kerroin ystävällisesti asiani ja äitini epäilyksien heräämisen hoitajalle joka puhelimeen vastasi. Hän varasikin minulle ajan luokseen, kertoen minun ensin tekevän muutaman testin hänen kanssaan ennen kuin hän katsoo onko syytä laittaa lääkärille jatkoa varten lisätutkimuksiin. Ajan sain yllätävän nopeasti siihen nähden mitä olin kuullut mahdollisien jonojen kestosta, sain ajan samalle viikolle. Kun sitten hoitajalle menin tekemään tehtäviä joista hän minulle mainitsi puhelimessa aiemmin samalla viikolla, olin kerennyt monen monta kertaa miettiä kuinka peruisin ja millä verukkeella tuon ajan. Ristiin rastiin tunteet heittelivät koko viikon ajatuksesta ”vihdoinkin, voisiko tässä olla selitys” siihen ajatukseen ”ei tämä näin helppoa voi olla, olen vain kuvitellut kaiken omassa päässäni” ajatukseen. En kuitenkaan ”uskaltanut” olla menemäti varatulle ajalle, sillä tiesin äitini raahaavan minut sinne kirjaimellisesti vaikka väkisin jos näin olisin tehnyt. Minut vastaanottanut hoitaja myös käski ja painotti tuota käskyään vastata täysin rehellisesti tuleviin kysymyksiin, mitään kaunistelematta ja mitään pois jättämättä. Kiitäkin siitä kyseistä hoitajaa, että näin minulle sanoi ja sitä ehdottoman jyrkällä äänellä painotti, sillä todennäköisesti olisin ehkä ”hieman” kaunistellut todellisuutta..
Kun sitten lohduttomana noita rasti ruutuun tehtäviä tein ja lueskelin, osaan selvennystä myös pyytäen koska en ymmärtänyt mitä kysymyksellä oikeasti haettiin.. järkytyin vielä enemmän. Kirjaimellisesti pelkäsin miltä vastaukset tulisivat näyttämään hoitajan silmissä ja häpesin itseäni sen myötä mitä vastailin. Kun sain kaiken valmiiksi, katsoi hän vastauksiani samantien. Kertoi laskevansa pisteet testien perusteella, jotta näkisi tarvitsenko ylipäätänsä lääkärin vastaanotolle aikaa. En muista tarkkaan montako paperia täyttelin, sen muistan kuitenkin että niitä enemmän oli kuin kymmenkunta ja tulen aina muistamaan sen ilmeen hoitajan silmällä, kun hän ensin silmämääräisesti niitä vastauksia katseli ja kun hän sitten ensimmäiset viisi sivua pisteitäni laskeskeli.. ja muistan sen ilmeen joka tulee säilymään verkkokalvoillani niin kauan kunnes kuolen, kuinka hän kohotti kesken laskennan katsettaan minuun katsoen ja näin hänen silmäkulmassaan kyyneleitä. Ääni väristen tuo hoitaja sanoi minulle, ettei hänen tarvitse edes laskea loppuja pisteitä tekemistäni tehtävistä sillä lääkärille tulisin ehdottomasti menemään jatkotutkimuksia varten. Hän myös nousi tuolistaan ja tuli halaamaan minua sanoen ”mikset sinä nainen ole tullut paljon aiemmin asian tiimoilta tutkittavaksi”. Järkytyin, jokaista soluani myöden. Tuolla hetkellä tajusin ja pystyin jollain tavalla hyväksytyttämään myös itselleni sen, että kaikelle olisi todennäköisesti syykin. Miksi olen minä. Miksi koen kuin minä. Miksen olekaan kuten muut.
Tuolla käynnillä tilasimme paperit kaikista mahdollisista kouluista, neuvoloista, päiväkodeista ja terveyskeskuksista joissa olin asioinut ennen viidentoista vuoden ikää. Varoiteltiin siitä, ettei papereita koskaan mahdollisesti löytyisi, koska tuohon aikaan kaikki paperit olivat arkistoituina paperimuodossa. Lääkärille sain ajan heti seuraavalle viikolle. Käskettiin ottamaan lääkäri käynnille mahdolliset tallessa olevat todistukset, koska niitäkin syynättäisiin tietyllä silmällä.
Lääkäri käynnille pystyin viemään mukanani vain kuudennen luokan todistukseni, sillä kaikki muut olivat vuosien varrella hukkuneet. Tuolloin vielä kirjoitettiin numero arvostelujen lisäksi huomioita myös sanoin niin hyvässä kuin ”pahassakin”. Olimme tuolle todistukselle nauraneet monen monta kertaa äitini kanssa, sillä todistuksessa toistuvasti jokaisen aineen kohdalla muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli havaittavissa kommentit ”osaisit jos keskittyisit”, ”vähemmän ääntä ja enemmän tekoja” ja huomautuksia siitä kuinka yritän liian nopeasti tehdä asiat. Niiden aineiden kohdalla jotka minua ovat tuolloin kiinnostaneetkin oikeasti, pitivät sisällään taas kommentteja ”olet kantava voima” ym.
Jutellessa lääkärin kanssa elämästäni yleensäkin siihen päivään asti ja hänen esittäessään mitä ihmeellisempiä kysymyksiä, minun vastaukseni huomioiden sekä todistus mukaan ottaen kokonaiskuvaan.. hän sanoi epäilevänsä todella, että minä tulisin samaan diaknoosin adhd:n osalta. Hän tosin varoitteli siitä moneenkin otteeseen, että mikäli papereita ei osaltani löytyisi lapsuudesta, jäisi tutkimukset mahdollisesti kesken. Häkähdyttävä hetki kuitenkin oli, kun lääkäri pyysi minulta etten siinä tilanteessa jättäisi asiaa siihen vaan hakeutuisin yksityiselle puolelle hoitoon. Hän sanoi suoraan pelkäävänsä kohdallani etten saisi apua ja mitä se tekisi minulle jatkossa mikäli sitä en saisi.
Kun sitten tilattuja papereita ei oikeasti tuntunut löytyvän mistään, ei yhdestäkään koulusta, päiväkodista saatika terveyskeskuksista joissa olin lapsuudessani asioinut, soitti lääkärini minulle kysyen voisiko äitini kirjoittaa mahdollisesti hänelle sähköpostiin tai paperisena versiona ”elämän tarinani” aina lapsuudestani siihen päivään saakka, jotta hän voisi lähetteensä liitteenä tuon elämän kerran laittaa dokumenttia lapsuudestani mahdolliselle tulevalle hoitavalle taholle. Hän pelkäsi ellei hänen lähetteensä tukena ole muuta kertomusta ja kokemuksia minusta sekä lapsena, että aikuisena.. en tulisi samaan edes aikaa jatkotutkimuksia ajatellen. Hän myös pyysi, että kirjoittaisin itse parhaani mukaan kokemuksiani omasta elämästäni myöskin liitettäväksi tuohon lähetteeseen. Äitini suostui pyyntöön tietenkin, hänhän minut sinne lääkärille patistikin alunperinkin. Hänellä vain oli työ ja tuska tehdä kertomusta elämästäni, kaikkine muuttujineen matkan varrella. Kun sitten äitini sai kirjoitelmansa valmiiksi, pyysi hän minua jälleen kylään kuulemaan mitä hän oli kirjoittanut ja mahdollisesti oikaisemaan tiettyjä ajan jaksoja oikeaksi mikäli hän ne väärin muisti. En muista koska olisin elämässäni vihannut ja hävennyt itseäni yhtä paljon kuin tuolloin häpesin ja vihasin. Jo pelkästään sen kuuleminen kuinka monta kertaa olin muuttanut elämässäni sen jälkeen, kun omilleni kotoa läksin sai epätoivon valtaamaan mielen. Sitä ei myöskään yhtään parantanut se fakta ja tilanteen vakavuuden tajuaminen, kun näin aikajanoineen omin silmini kylmän totuuden siitä, että esikoiseni oli joutunut muuttamaan mukanani elämänsä aikana kaksitoista kertaa. Esikoiseni joka tuolla hetkellä oli kahdeksan vanha. Kuopus joka tuolloin oli vasta neljävuotias, oli muuttanut elämänsä aikana jo seitsemän vai kahdeksan kertaa. Kaikki puolisot suhteiden kestämisien kanssa, kaikki ne autot joita minulla oli ollut. Kaikki ne koulu ja työpaikat joissa olin hetken ollut ja sitten jostain mitä ihmeellisemmästä syystä hylännyt. Kaikki elämäni aikana tehdyt suuret ja pienetkin asiat paperilla nähtynä, kaunistelemattomana silmieni alla.. Se tunne. Sitä tunnetta ei osaa edes sanoin kuvailla, kun tajuat että oman elämäsi lisäksi olet pilannut siinä sivussa teoillasi ja hetkenmielijohteiden seurauksena mahdollisesti monta muutakin elämää. Ellei niin ole jo käynyt, niin tulisi käymään ennemin tai myöhemmin.
Lähetimme molemmat tahoiltamme lääkärilleni tiivistelmän elämästäni, eikä mennyt kauaakaan tuosta kun minulle soitettiin aika jatkotutkimuksiin asian tiimoilta. Painotettiin eritoten, että tuolle ensimmäiselle käynnilleni minun olisi erittäin tärkeää saada äitini mukaan. Jälkeenpäin sain tietää tuon olleen ”harvinaistakin”, koska perheen tapaaminen psykiatrin käynnillä tulee kyseeseen yleensä vasta useamman käynnin jälkeen. Jonot jo pelkkiin tutkimuksiin ovat kuulemma pitkät, joten olin aika häkeltynyt siitä, että minut pyydettiin ensimmäiselle käynnilleni saman kuun aikana.
Vihdoinkin!
Ensimmäisellä käynnilläni silloisen psykiatrini luona muistan olleen ehkä pelottavimpia kokemuksia ikinä elämäni aikana. Eniten tuossa käynnissä pelotti äitini mukana olo ja se tunne ja epätietoisuus siitä ”ristiin naulittaisiinko” minut käynnillä. Jälleen painotettiin vastaamaan kaikkeen täysin rehellisesti, mitään kaunistelematta tai poisjättämättä. Hän kyseli joitain asioita lapsuudestani ja nykyisyydestäni minulta, sekä äidiltäni vielä kattavammin. Lisäksi äidilleni annettiin mukaan tuolta käynniltä vielä jokin kysely vastattavaksi, jonka toisin mukanani ”hätä ajalle”, kuten psykiatrini sen ilmaisi kahden päivän päästä jolloinka tulisin yksin. Sain myöskin mukaani täytettäviä lappuja, jotka hän kehoitti täyttämään kotona. Äitini kanssa siinä kuitenkin vielä jutteli ja ajattelin käyttää ajan hyödykseni sen sijaan, että olisin vain istunut paikoillani tekemättä mitään.. joten aloitimpa sitten täyttelemään niitä kyselyitä. Kun sitten läksimme äitini kanssa tuolta käynniltäni, psykiatrini sanoi minulle hänen olevan aika varma siitä, että tulisin diaknoosin samaan. Hän ei kertonut tuolloin vielä mikä olisi kyseessä, sillä hänen pitäisi ensi käynnillä pois sulkea pari muuta vaihtoehtoa. Apua tulisin kuitenkin saamaan, se olisi varma.
Kun sitten yksin menin tuolle käynnilleni ja palautin äitini tekemät jatkokyselyt, sekä omat täyttämäni lappuset, sain kuulla etten kärsi masennuksesta, en alkoholismista, en huumeriippuvuudesta, enkä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Kuulosti tyhmältä kuulla nuo asiat, koska tiesin etten niistä kärsikään. Psykiatrini kuitenkin selvensi tätä minulle niin, että juurikin tuo kaksisuuntainen mielialahäiriö on hyvin samankaltainen kuin adhd:kin on ja nämä kaksi herkästi sekoitetaan toisiinsa oireiden perusteella. Lisäksi mikäli minua hoidettaisiin lääkkein, ei minulla saisi olla alkoholi eikä liioin huumeriippuvuutta. Hän varmisti myöskin sen, että kaiken lukemansa perusteella minusta tähän päivään asti aina äitini kirjoittamasta lähtien omaan kirjoitukseeni, sekä huomioiden koko potilashistoriani saisin diaknoosini. Lääkitys aloitettiin siltä samalta käynniltä. Mikäli lääkitys auttaisi, varmistuisi myös diaknoosi virallisesksi.
F90.0
Epäusko tunnekirjoineen lääkitystä kohtaan oli sanoin kuvaamaton. Pelkäsin tuota ensimmäistä pillerin ottoa kuollakseni. ”Mitä jos sekoankin”, ”jos vain kuvittelin nämä kaikki oireet” jne jne… Kieltäminen iski päähän samantien. ”Eihän tämä nyt näin helposti voi ratketa, kun tähänkin asti on kaikki mennyt päin persettä”..
Ystävä tuli luokseni siksi aikaa, kun tuon surkuhupaisan ensimmäisen lääkkeeni kurkustani nielaisin. Halusin varmistua, etten sekoaisi yksinäni kotona ja vaarantaisi lapsiani (heh, heh). Siinä sitten niitä näitä turisimme ja kälätimme kuulumisia, kun ystävä alkoi kiinnittää huomiota käytökseeni enemmänkin. Jatkuva jalkojen ja sormien vispaus/heiluttelu loppui, samoin kuin silmien harhailu ja moni muu ”oire” siinä sivussa. Jonkin ajan päästä hän mainitsi tästä minulle ja voi luoja sitä tunnetta, kun itse tajusit mitä juuri tapahtui!
Lääkitys jäi käyttööni, sitä itseasiassa muutettiinkin pian rankkojen sivuoireiden takia. Lääkitys vaihdettiin myöhemmin jälleen toiseen joka sitten on tuonut riittävät, halutut vasteet, ilman haitallisia sivuoireita. Tuosta kirjoitankin myöhemmin, sillä tuo lääkitys sai minut moraalieni ja arvojeni kanssa napit vastakkain ja mietin monet monet kerrat, jotta jättäisin lääkityksen pois elämästäni. Tulen taistelemaan varmasti jatkossakin useamman kerran ajatuksen kanssa.
Tieni diaknoosin saamiseen oli suhteellisen kivuton siitä päivästä, kun rattaat läksi vihdoin pyörimään. Kiitos aivan mielettömälle lääkärille joka teki uskomattoman työn hoidon saamiseksi. Kiitos äidilleni joka vuosien jälkeen tajusi mistä kaikessa on kyse ja teki aivan valtavan työn elämän kertomukseni kirjoittamisen kanssa. Kiitos hänelle myös niistä sadoista tsemppaus kerroista, kun ajattelin lopettavani tutkimukset kesken ”koska eihän se nyt noin yksinkertaista voi olla” ja niiden jälkeen sen epätoivon ja hysterian, kieltämisen ja vihan kanssa jota ristiin rastiin tunsin. Tästäkin tulen kertomaan enemmän seuraavassa päivityksessäni. Suuri kiitos kuuluu myös puolisolleni, joka on tukenut minua alusta asti. Jo pelkästään hänen kiinnostuksensa minun elämästäni ja halu puhua asioista kuten ne ovat, auttavat minua selviämään arjesta. Hän myös itse kerää tietoa aiheesta aina kun voi, sekä riitatilanteissa yrittää aina muistaa sen faktan, että reagoimiseni asioihin vooooooiiii olla ”pikkusen” vahvempaa sorttia kuin nenteillä.
Kuulemani mukaan tie diaknoosin saamiseksi on vain harvoin, hyvin harvoin yhtä vaivaton ja kivutun kuin se oli kohdallani. Jotkut asian kanssa painivat saattavat joutua odottamaan vahvistusta tai aikaa tutkimuksiin vuosiakin. Toiset eivät koskaan pääse edes tutkimuksiin saakka, koska ei ole tarvittavia papereita sieltä lapsuudesta. Minullakaan ei ollut, mutta koska lääkärini tajusi pyytää kertomukset meiltä molemmilta hänen lähetteensä tueksi, sain avun. Psykiatrini joka diaknoosin minulle vahvisti ja sen myötä elämäni todennäköisesti pelasti, kertoi minulle minun olleen selvä tapaus jo ennen kuin hän minut edes oli nähnyt. Jo ensimmäinen lauseeni omasta elämästäni jonka olin hänelle kirjoittanut, herätti hänen epäilynsä välittömästi. Minulla oli onni matkassa, sillä minä sain apua. Minä pääsin tutkimuksiin. Monet, aivan liian monet jäävät niistäkin jo paitsi vaikka he selviä tapauksia olisivatkin.
Minä olen kiitollinen, sillä minä saan apua. Sitä minä nimittäin tarvitsen.