Lääkitys avuksi arkeen
Kuten otsikostani aiheelleni voi jo itsellään päätellä –> kirjoittaja itse lääkitsemättömänä vs. lääkittynä kirjaimellisesti sanonnan ”eroaa toisistaan kuin yö ja päivä” perikuva. Meni kuukausia ennen kuin suostuin tätäkään itselleni hyväksymään, suurimmaksi osaksi siitä syystä etten haluaisi yksinkertaisesti joutua hyväksymään itsessäni sitä karua faktaa, etten tulisi todennäköisesti koskaan pärjäämään tässä elämässä ilman lääkitystä ilman asioiden kusemista suoraan sanottuna. Omat moraaliset arvot ja ajatukset elämäni suhteen sotivat pahasti lääkkeeni syöntiä vastaan. Pyrin muutenkin välttelemään lääkkeiden syöntiä viimeiseen saakka, mutta tässä tilanteessa heitettiinkin jo täysin perseelleen. Pääsemmekin aiheeseen ”huumeet”. Tuleva kommentointini on oma näkemys omasta tilanteestani, eikä sillä ole tarkoitus arvostella muiden hoitomenetelmiä eikä mitään muutakaan kuviteltua ”rivienvälistä” luettavaksi. Joten turhan kukkahattuilun, arvostelun ja ”tietämyksen” voi jättää omaan arvoonsa muhimaan, tämä on kommentointia ja kertomusta kuinka koen tilanteen omaksi elämäni osaksi. En muiden. En nyt, enkä tulevaisuudessa. Se miten ajattelen oman henkilökohtaisen hoitoni suhteen omien arvojeni keskellä, ei tarkoita sitä (lähimainkaan) ettäkö ajattelisin jonkun toisen kohdalla samoin. En ajattele.
Kokeiluun lääke nro.3
Diaknoosini saatuani ja sen vakavuusasteen selvitessä kaikilla elämäni osa-alueilla oli psykiatrini aikalailla varma, että kohdallani vain yksi lääke tulisi takaamaan halutun vasteen. Hän kuitenkin halusi kokeilla halvempien lääkkeiden tehokkuutta alkuun, olinhan kuitenkin lapsikatraan yksinhuoltaja äiti ja menoja riittämiin senkin vuoksi. Hän kuitenkin varoitteli minua siitä mahdollisuudesta ettei lääkitystä saataisi pitkiin aikoihin toivotulle vasteelle ja todennäköisyydestä joutua kokeilemaan useampaakin lääkettä ennen oikean löytymistä.
Voin aivan rehellisesti sanoa, ettei minulla ollut paskankaan vertaa tietämystä käytettävistä lääkityksistä elämän helpotukseen, ei pienintäkään. Kuvitellaampa sitten tähän tilanteeseen täysin huumevastainen ihmispoloinen kelle ilmoitetaan hoidon koostuvan lähinnä huumausaineiksi luetuilla rohdoilla. Ei varmastikaan kovin mielekkäitä kuvitelmia päähän muodostu. Voin sanoa; ei muodostunut minullekaan. Koko hemmetin elämäni olin ja olen edelleen vastustanut huumeita ja niiden johdannaisia. Koko helvetin elämäni. En ole koskaan ymmärtänyt tai pystynyt ymmärtämään miksi kukaan pilaisi elämänsä niillä, mistään syystä. Psykiatrini tiesi tämän varsin hyvin ja hänellä oli täysi työ saada minut uskomaan ettei minusta tule sitä piripäissään discon nurkassa neljä tuntia putkeensa reivaavaa tyyppiä. Minun tapauksessani kävisi päinvastoin, rauhoittuisin ja saisin elämän syrjästä kiinni, kaupanpäällisenä keskittymisen ja muistin paranemisen mahdollisuuden. Pitkin ja karvain irvistyksin suostuin kokeilemaan lääkitystä. Concerta astui kuvaan mukaan.
Sivuoireet
Kuten kaikilla lääkkeillä myös Concertalla on omat mahdolliset, vakavatkin sivuvaikutukset. Minua varoiteltiin näistä mahdollisista haitoista ja painotettiin heti ottamaan yhteyttä mikäli huomaan vakavia oireita. Kysyessäni mitä nuo olisi, sain vastaukseksi ”huomaat sen kyllä, lopeta käyttö heti jos niin käy”. Asia selvä. Kaikki saamani pikainen tietämys diaknoosista ja tulevasta lääkityksestäni herätti jo sinällään kysymysmerkkejä pääni päällä ja nyt minua suoraan sanottuna pelotti niin perkeleesti, mitähän nämä ”tiedät kyllä” oireet sitten mahdollisesti ovat. Sainkin jo ensimmäisen lääkkeen oton jälkeen kokea näitä sivuoireita sydämen helvetillisten rallien lisäksi rasituksesta aina helvetillisiin ”laskuihin” saakka. Nyt voitte karistaa mielestänne sen päivittäisestä annoksestaan riippuvaisen narkomaanin kuvan verkkokalvoiltanne, sitä ne ”laskut” eivät olleet. Kuvittele sen sijaan tilalle ihminen jonka päässä möyryää päällekäin kymmeniä asioita, samaan aikaan havaitset ne tippuvat vaahteran lehdet, taustalla tikittävän kellon, lasten äänet, tippuvan hanan ja yrität tehdä samaan aikaan ruokaa, siivota, miettiä huomista päivää tehtävineen ja muistamisineen. Tuo sama ihminen kuvitellaan nyt tilaan jossa lääke vie noista päällekäin poukkoilevista ajatuksista yli puolet pois, samoin kuin ylimääräisten ympärillä tapahtuvien ärsykkeiden havainnoinnin. Ja sitten kuvitellaan se hetki kun tuon ihmisen lääkityksen teho katoaakin ja kaikki ne ajatukset, häiriötekijät ym. palaakin päähän ryminällä..juuri kun aivopoloiset ovat kerenneet tottumaan hetkelliseen ”hiljenemiseen” totutusta. Voisin kuvitella tilanteen vastaavan sitä, kun perus naapurin Irma tai Petteri on aluksi täysin hiljaisessa tilassa, rauhassa. Seuraavalla sekunnilla hypätäänkin huoneeseen jossa on 13 eri television kanavaa auki, kera huutavien lapsien, ohikiitävien rekkojen ja kaiken tuon keskellä joku yrittää kertoa sinulle jotain tärkeää ja sinun pitäisi kaikilta häiriöiltä saada selvää mitä hän sinulle puhuu ja yrittää painaa se vielä mieleesi. Ei varmasti onnistuisi kovinkaan monelta, josko keltään.
Muistaakseni kerkesin syödä Concertaa pari-kolme viikkoa kunnes tajusin jonkun olevan vialla ja pahasti. En vain tajunnut ensin mitä se olisi. Kun sitten eräänä päivänä lääkkeen oton ja lasten tarhaan/kouluun viennin jälkeen odotin innolla isännän tuloa luoksemme, sain karvaasti kokea ja tajuta olevani yksi niistä harvoista jolleka napsahtaa tuo nakki ”vakavat sivuoireet”. Useamman päivän olin ihmetellyt alakuloista mieltäni ja outoutta päässäni. En vain tajunnut mistä se johtuu. Tuona päivänä tajusin ajattelevani taukoamatta ”sinun olisi parempi vaan olla, kun kuolisit”. Ja kun sanon taukoamatta, tarkoitan sitä. Toistona päässä sama lause, koko ajan. Parvekkeella käydessäni huomasin tuijottavani kaiteen yli ja miettiväni hyppäämistä. Tiskatessa tajusin tuijottavani kokkiveitsiäni ja miettiväni ranteiden auki vetämistä. Minne tahansa menin ja mitä tahansa tein, päässä soi ”tapa itsesi”. Luojan kiitos minua oli varoiteltu tästä, joskin ei suoraan ja luojan kiitos siitä järjen hipusta joka vielä päässä pyöri muistutellen ”tämä johtuu lääkkeestä”. Soitin välittömästi puolisolleni varoittaen ettei hän säikähtäisi. Ensimmäinen ajatukseni oli häpeä siitä, että hän näkisi minut tuollaisena. Aivan, häpeä. Joku toinen olisi soittanut kenties apua paikalle, minä… häpesin tilaani ja pelkäsin hänen jättävän minut tilani vuoksi. Onneksi ystäväni saapui hätiin ja turvaksi luoksemme ennen kuin lapset piti hakea kotiin. Pelkäsin kuollakseni miten lapset reagoisivat nähtyään äitinsä tärisevänä haavanlehtenä jota muistutin. Onneksi kyseessä on ns. lyhyt vaikutteinen lääke, joten tiesin tuon oireen häipyvän lääkkeen vaikutuksen myötä. Täytyisi vain pyristellä siihen saakka. Tuon jälkeen en kyseiseen lääkkeeseen enää koskenut, enkä tule kuunaan enää koskemaankaan. Sen verran rankka ja pelottava kokemus, että jopa psykiatrini säikähti toden teolla. Lääkitystä vaihdettiin.
Sain kokeiluun Stratteran. Päinvastoin kuin Concerta tämä lääke on pitkävaikutteinen, jotenka vaikutustakaan ei yleensä näe lyhyellä käytöllä. Psykiatrini halusi tätä kuitenkin kokeilla mikäli olin vain halukas, seuraava vaihtoehto kun olisi todella kallis kukkaron päälle. Sitä oli kyllä Stratterakin. Uskaltauduin kokeilemaan.
Ilokseni sain kuitenkin huomata vaikutuksen hyödyt jo parissa päivässä. Lääke tasasi kuin tasasikin päässä poukkoilevia ajatuksia, mutta siihen se jäikin. Lähipiirissämme saimmekin kirjaimellisesti monet naurut aiheesta sillä samaan aikaan levottomana vispaavat jalat ja pöydänkulmaan naputtelevat sormet eivät oikein sopineet yksiin sen kanssa, että päässä oli zen olotila. Nelisen viikkoa lääkettä käytettyäni ja annosta pariin otteeseen muutettuna tapasin psykiatrini. Hän ei ollut alkuunkaan tyytyväinen vasteeseen, ulkoinenkin levottomuus pitäisi saada siedettävälle tasolle.
Tälle kyseiselle kontrolli käynnilleni oli varattu aikaa tunti. Hän otti esiin nyt tuon aiemmin mainitsemani hänen mielestään jo alun alkaen minua mahdollisesti auttavan lääkkeen. Kyseinen lääke on yksi kalleimmista ja siihen korvattavuuden saaminen tulisi olemaan erityisen epätodennäköistä. Koska olin jo saanut viitteitä siitä, että lääkityksellä elämäni ihan oikeastikin voisi olla helpompaa.. suostuin kokeiluun hinnasta riippumatta. Tässä kohtaa käynnistäni oli kulutettu kymmenisen minuuttia. Aiemmista lääkityksistäni oppia ottaneena yritin kysellä sivuoireista, lääkkeen vaikuttavasta aineesta ja kaikesta mahdollisesta. Tässä kohtaa psykiatrini alkoi vilkuilemaan kelloa huolestuneena puhuen kiireellisen asiakkaan tulosta. Hän kuitenkin kertoi lääkkeen olevan yksi parhaimmin siedetyistä, joskin vaikeimmin myönnettävistä. Tapauksessani hän suostuu lääkityksen ottamaan kokeiluun siltä istumalta. Hän sanoi varailevansa uutta aikaa minulle muutaman viikon päähän ja jutellaan tuolloin kaikesta minua askarruttavasta enemmänkin. Mikäli epämiellyttäviä oireita tulisi, hänelle soittoa aiemmin.
Kieltämättä tuo äkillinen ”kiire” ihmetytti minua suuresti ja kolkutteli hetken hälytyskelloja pääni päällä. Nopeasti kuitenkin unohdin ne ajatukset muistaessani itsekin saaneeni tuollaisen ”hätä ajan” aiemmin. Autuaan tietämättömänä lääkkeestäni marssin suorinta tietä apteekkiin sitä hakemaan. Koska jo Concertaa hakiessani aiemmin sain tuta niitä epäileviä katseita farmaseutilta lääkkeen käytöstä, en osannut nytkään hätkähtää farmaseutin yllättävää kyselyä mihin lääkettä käyttäisin, kuinka paljon ja kuinka usein. Ajattelin sen vain olevan varmistelua asiaan, näin ainakin itselleni uskottelin. Mainitakseni asiaan sen verran lisää ettei tämän lääkitykseni aikana näitä ”varmisteluita” ole osunut kohdalle ”kuin” pari kertaa tämän vajaan vuoden aikana. Farmaseutin kanssa vaihdoimme sanan jos toisenkin lääkityksestä haittavaikutuksineen, koska en niitä vielä tiennyt. Hän myös neuvoi kuinka ottaa lääke jotta se auttaisi mahdollisimman pitkään tarpeen niin vaatiessa. Voisin ottaa myös lääkkeeni myöhemminkin mikäli työvuoroni alkaisi esim. iltapäivällä. Tähän tietoon olin erityisen tyytyväinen.
Sain yllätyksekseni ja pelkojeni seasta aiempaan kokemaani pohjautuen huomata lääkkeen olevan kuin ”luojan lahja”! Sitä se nimittäin oli ja on edelleenkin! Pää ”hiljeni” siedettävälle tasolle, ulkoinen ja sisäinen levottomuus laantui myöskin siedettävälle tasolle. Sain kerrankin tehtyä ajallaan ja siltä istumalta ne asiat mitä pitikin tai olin ajatellut tekeväni. Ensimmäistä kertaa kaupassa käydessäni muistin mitä sieltä olin lähtenyt hakemaan, ostamatta ”varmuuden vuoksi” puolta kaupasta tyhjäksi, koska unohdin tai hukkasin kaikki kolme tekemääni kauppalistaani…myös sen varmuuden vuoksi taskuuni laittaman varakopion varakopion. Ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin aivan uudella tavalla keskittymään asioihin, tekemisiini ja minulle puhuttaviin asioihin, ilman että huomioin kaiken muun ympärilläni tapahtuvan. Ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin säätelemään tunteitani. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kiitollinen! Ensimmäistä kertaa elämässäni olin oikeasti onnellinen, helpotuksesta puhumattakaan. Sitä kesti kutakuinkin kaksi viikkoa kunnes matto vedettiin jalkojeni alta ja moraaliset arvoni olivat koetuksella siinä määrin etten enää pystynyt edes nukkumaan. En ole koskaan elämässäni ollut sellaisen raivon vallassa mitä tuolloin koin, enkä toivottavasti koskaan enää ole.
Elvanse..
Positiivisen muutoksen kokeneena hehkutin uutta tilannettani eräällä vertais sivustolla jossa olin. Hehkutin lääkkeen olevan taivaan lahja omaan maanpäälliseen helvettiini, eikä sen mukana tullut sivuoireina kuin lievää hampaiden yhteen purentaa ensimmäisen kuukauden aikana ja sekin jäi pois. Koska en ollut tällä kertaa edes lukenut mitään lääkkeestäni, olin autuan tietämätön siitä mitä edestäni löytäisin. Ihmeteltiin sitä kuinka sain näin nopeasti lääkkeen käyttööni ja annostustakin nostettu pariinkin otteeseen tuona aikana. Vasta siinä kohtaa aloin asiaa hämmästelemään kun minua kehoitettiin varomaan kelle lääkityksestäni puhuisin. Asiasta kysyessäni mitä tällä haettiin takaa, tipuin kirjaimellisesti perseelleni.
Se hetki kun saat kuulla huumausaine vastaisena käyttäväsi itse puhdasta tavaraa hoitona oireeseesi.. ei kuulu niihin hohdokkaimpiin hetkiin elämässä. Itseasiassa täytyy myöntää reaktioni olleen sitä luokkaa, että taisi siinä hajota huonekalu jos toinenkin kätteni kautta. Viha jota tunsin psykiatriani kohtaan oli jotain aivan järkyttävää. ”Miksi hän ei kertonut?”, ”Miksi helvetissä hän määräsi tätä minulle vaikka tiesi varsin hyvin suhtautumiseni asiaan?”. Tuolla hetkellä muistin erään ”pikku yksityiskohdan” edelliseltä käynniltäni poistuessani huoneesta. Hän nimittäin sanoi minulle ”anna lääkkeelle mahdollisuus”. En ollut edes tajunnut sitä tuossa hetkessä.
Lukuisien raivareiden, kirosanojen, itkettyjen itkujen ja elämän manaamisien jälkeen puolisoni sai rauhoiteltua minut. Hän sai minut vakuutetuksi siitä etten olisi narkomaani (tässäkin oma pää alkoi jälleen vetämään roolia asiassa typerine ajatuksineen), lääke on minulle hoitoa varten ja minuun se vaikuttaa kuten sen pitääkin –> rauhoittaen ja keskittymistä parantaen. Mikäli en lääkettä tarvitsisi, olisi kyllä huomannut sen jo ensimmäisestä kapselistani lähtien.
Kaikki mihin uskoin ja mitä vakaasti vaalin, romuttui tuolloin. Nykyään osaan suhtautua asiaan jo eritavalla, mutta edelleenkin tulee hetkiä kun ajattelen lopettavani lääkityksen milloin milläkin verukkeella. Edelleen mielessäni käy ajatus siitä, että olen vain omassa päässäni kuvitellut kaiken. Itsellään ajatuksen sulattelu on ollut raskas polku, eikä sitä polkua yhtääb helpottanut ne typerät kommentit oman sukuni sisällä ”eihän sun kanssa voi laivallekaan mennä sisään yhtä aikaa, koska huumekoira merkkaa sut” ja kaikkea muuta mukavaa. Vaikka oman sukuni sisällä on alaa tuntevaakin sakkia, eivät nämäkään ihmiset ”hyväksy” ylipäätään diaknoosiani, saatika lääkitystäni. Juurikin nämä ihmiset ovat niitä joiden mielestä olen vain hakemalla hakenut itselleni ”muoti diaknoosin” selitykseksi menneelle ja tulevalle. Minä, joka en koskaan olisi edes tajunnut mistä voisi olla kyse..ilman äitiäni.
Se on taas sitä ADHD:ta
Tuo lause alkaa jo suoranaisesti vituttamaan. Diaknoosin saamisen jälkeen olen saanut huomata jo lähipiirissäni törmääväni tuohon lauseeseen liian usein. Mikäli olen erimieltä jonkun kanssa, selitetään se adhd:llä. Aivan sama mikä asian yhteys on ja mikäli mielipiteeni poikkeaa halutusta, koetaan se ennemmin diaknoosini tuomana syynä kuin sinä tosiasiana, että minullakin kaiken tämän keskellä todella on ja tulee jatkossakin olemaan omat mielipiteeni asiaan kuin asiaan.
Niin valitettavaa kuin se onkin, sain myös huomata diaknoosin myötä ketkä niitä todellisia ystäviä olivat. Sain myös huomata omin silmin kuinka omat sukulaiseni häpesivät minua. Jyvät erottuivat akanoista, todella. Monet sillat paloivat takana, myös omasta halustani. Vihdoinkin uskalsin katkaista perheenikin sisällä niiden siltojen köydet, jotka vuosien ja vuosien ajan toivat mukanaan vain halveksuntaa ja ainaista mielipahaa. Päätin etten enää aikoisi olla sylkykuppina ja että minullakin olisi oikeus elää elämääni murehtien mitä seuraavaksi saan kuulla selkäni takana jauhettavan.
Elämäni on minua varten, ei heitä. Elämäni on ollut vuoristorataa syntymästäni asti ja sitä se tulee aina olemaankin. En ole, enkä varmasti tulekaan olemaan helpoimpia ihmisiä elämässäsi. Minä olen se ihminen jota vihataan niin perkeleesti, että sieluun asti kirpoo kun sille päälle satun ja periksi en anna. Olen kuitenkin myös se ihminen jota rakastat koko sydämesi pohjasta, kun olen parhaimmillani. Ja minulle on suotu sekä annettu kirouksenakin suuren suuri sydän ja antaisin vaatteenikin päältäni tarvitsevalle.
Seuraavissa kirjoituksissani tulenkin avaamaan enemmän sitä, mitä on olla minä ja kuinka adhd minussa näkyy. Millainen olen parisuhteessa myrskyineen ja poutineen ja kuinka perkeleesti puolisoni samaan aikaan osaakaan raivostua minuudestani, sekä rakastaa minua enemmän kuin uskoisi.