”Tuu takas sieltä missä oletkaan”
Eilinen ja tämä päivä olleet päälle perkeleen kovia. Liikaa päällekkäisiä asioita, ajateltavaa, pohdittavaa ja hoidettavia asioita. Aivan liikaa. Itse halusin (vaadin) kokeilla lääkityksessäni pienempää annosta, jotta itse vahvuudekseni kokema ”kyky tehdä monta asiaa yhtäaikaa” piirre säilyisi mahdollisimman hyvin lääkittynä. Tätä avaisin niin, että lääkitsemättömänä kykenen tekemään lukuisia asioita yhtä aikaa ja huomioimaan liiaksikin ympäristössäni tapahtuvia asioita samaam aikaan. Lääkittynä keskityn taas siihen hetkeen ja tilanteeseen, enkä ”kykene” tekemään yhtä montaa asiaa samanaikaisesti. Itse koen tuon ”epäonnistumisena” vaikka väärä sanamuoto tuolle onkin, sillä olen koko ikäni elänyt aina 33-vuotiaaksi asti sen ajatuksen kanssa, että tuo on yksi parhaista ominaisuuksistani. Ajatusmaailmaa tuosta on vaikea äkkiseltään muokata vaikkei ulkoisesti eroa ulkopuoliselle toiminnassa näkyisikään. Noh, nyt sitten ”kärsin” siitä kun syön pienempää annosta. On minulla resepti vahvempaankin jonka voisin hakea koska vain, mutta oma mieli parjaa siitäkin ja ”totun tähän ajan kanssa” paskaan… Liiallinen ”sähellys” tehtävine asioineen minimoi aina lääkkeen tehon kestoa, mikä takaa taas sen etteivät aivopoloseni kestä mukana. Häiriötekijät, sinkoilevat ajatukset ja kaikki muu ”räjähtää” ryminällä päähän ja sitten ”tiltataan”. Kohdallani tuo ”tilttaus” tarkoittaa sitä etten enää tiedä mistä ajatuksesta ottaisin kiinni ja mitä ympäriltä suodattaa ymmärrykseen saakka. Tuosta syystä vaivuin taas jälleen eilen ruokapöydässä ”omiin maailmoihini” ja havahduin isännän huhuiluun jossain vaiheessa ”huhuu, missä olet? Tules takaisin jo”. Olin sitten taas vaihteeksi pelästyttänyt hänet tuijottamalla tyhjyyteen, eikä hän yrityksistä huolimatta saanut minua havahtumaan todellisuuteen. Koko eilinen ilta meni ”aivosumussa”, kun ei meinannut saada otetta mihinkään asiaan.
Tänään olen täytellyt jos jonkin näköistä lippusta ja lappusta, sekä hoitanut lasten asioita. Klo.9 aamulla nielaisin lääkkeeni ja klo.12 sain huomata laittaneeni pyykinpesukoneen päälle..eikä minulla ole mitään hajua missä kohtaa niin olin tehnyt. Vähän väliä olen havahtunut siihen etten tiedä mitä olin tekemässä tai miten siihen kohtaa edes päädyin…
Missä vaiheessa mä tänne kerkesin?
Olen kuullut monenkin adhd ihmisen olevan kortiton tai he eivät sitä edes saisi, enkä ylläty yhtään miksi. Keskittymiskyvyn ollessa mitätön, voin hyvin kuvitella ajamisen olevan jopa hengenvaarallista itselle sekä muille. Ellei se autolla ajaminen satu olemaan mielekästä hommaa, sillon siihen keskittyykin. Itse en aja jos olen lääkkeeni ottanut ellen sitten heti sen oton jälkeen ole liikenteeseen lähdössä. Tämä juurikin siitä syystä mikäli vaikutus alkaa hiipumaan, koen näitä ”missä välissä mä tänne tulin” efektejä. Ilman lääkitystä ajaminen on terapiaa parhaillaan ja keskityn kaikkeen liikenteessä ja huomioin jatkuvasti kaikki mahdolliset lisätekijät sen keskellä. Juurikin tuo kyky huomioida ja tehdä montaa asiaa yhtäaikaa on pelastanut monen monta henkeäkin liikenteessä tarkkaavaisuuteni vuoksi. Lääkittynä taas.. Olen varmasti yhtä tuhoisa tikittävä aikapommi kuin ne meikäläisistä jotka eivät sairautensa vuoksi ajokorttia koskaan tule saamaan.
Itselle käveleminen, varsinkin pitkiä matkoja.. on pahinta paskaa. En voi sietää sitä, koen sen helvetin tylsäksi touhuksi. Tästä syystä varsinkin kävellessä havahdun monen monta kertaa siihen ettei minulla ole minkään näköistä hajua siitä, missä vaiheessa olen johonkin pisteeseen tullut ja miten. Ajatukset on leijailleet siellä sun täällä ja havainnoineet kaiken muun paitsi sen oleellisen. Ihmettelen suuresti, miten olen välttynyt kaatumisilta, tipahtamiselta johonkin tai ylipäätään etten ole jäänyt vielä vaikka sen auton alle. Omalla kohdallani suosittelisin ulkona liikkumiskieltoa yksinään.
Kaupassa käynti…
Jokainen on nähnyt sen ympäriinsä poukkoilevan tyypin joka näyttää olevan totaalisen hukassa. Se olen minä. Ennen kauppaan lähtöä käyn jokaikisen helvetin kaapin läpi ja kirjoitan ainakin kolme kauppalistaa, yleensä yhden extrana taskunpohjalle muiden hukuksiin joutumisen varalta. Aika harvassa on ne kerrat kun yksikään näistä lapuista löytyy. Yksi on jäänyt kotiin, toinen tippunut todennäköisesti autoon, kolmas pötköttää kaupan parkkipaikalla tyytyväisenä ja se minkä näiden tilanteiden varalle tein, hukkunut myöskin mystisesti tai sitten se on siinä kädessäni tai siellä taskussa, mutten löydä sitä tai näe sitä. Kaupan ovilla muistin vielä kaikki ne asiat mitä sinne tulin hakemaan mutta sillä sekunnilla kun liukuovet aukenevat.. en muista todennäköisesti mitään. Tästä syystä ei ole tavatonta mikäli kotoani löytyy kymmenen eri pakettia siivouspyyhkeitä, 17kg perunoita ja 24 pakettia voita ja eri makkaroita. Varuiksi kun tuon aina niitä ”mitkä luulin olevan lopussa” ja unohdan kauppaan sen maidon ja kahvin jota läksin hakemaan. Lasten synttäreiden järjestäminen on tästä syystä ”vain pakosta” järjestettyä, koska joudun palaamaan aina uudelleen ja uudelleen sinne kauppaan, koska en muistanut mitä jo kotona oli.
Kun sitten siellä kaupassa haahuilen joka saatanan läven kymmenen kertaa läpi ja samalla yritän muistella kaikin voimin tarvitsinko siitä väliköstä mitään.. saan kummaksuvia katseita ympäriltäni jatkuvaan. Tottakai siinä vielä pohdin yksinäni ääneen kera kirouksien, kun en vaan muista. Eikä ole ihmekään huomata haahuiluni keskeltä vartian heränneen mielenkiinnon vuokseni. Kyllä minäkin varmasti seuraisin itseäni mikäli jonkun toisen silmin katselisin, epäilemättä.
Jos sitten taas löydän kassankin kautta ne tavarat kotiin saakka mitä ostaa pitikin.. Kotona ei ole tavatonta nähdä minua raapimassa päätäni ja ihmettelevän mihin tarkoitukseen sen olin ostanut ylipäätään.
Hyperi..
Hyperaktiivisuus omalta kohdaltani näkyy myös päällepäin. Jalat vispaa, sormet naputtaa pöytää vasten. Kynä tai pompula pyörii käsissä ja vaihtelen asentoa jatkuvaan. Haen vettä, käyn vessassa tai kurkkaan vaan ikkunasta ulos. Sukka lattialla saa nousemaan keskenkaiken ruokapöydästä jne, jne. Kuitenkin vaikka ulkoinenkin habitukseni on levotonta katsella jo uloskin päin, on sisäinen levottomuus kaikkein sietämättömintä. Ajatukset karkailee paikasta toiseen koko ajan. Ajattelen kahvin keittoa ja seuraavassa hetkessä suunnittelenkin ensikesäksi lasten ulkopelien ostoa ja tulevia rippijuhliaan sitten 6vuoden päästä. Mieleni ei ole koskaan hiljaa, ei koskaan. Ei edes seksin aikana. Kyllä, minä olen se surkuhupaisa tyyppi joka seksin aikana oikeasti voi miettiä sitä kauppalappua tai tulikohan kukat kasteltua. Ilman lääkitystä siis. Ajatuksien lentämisien lisäksi olen koko ikäni kuullut pään sisällä tiettyä ”ääntä”. En varmaan koskaan kykene selittämään sanoin miltä tuo ”ääni” kuulostaa, kuitenkin kuvaus äänestä joka syntyy huoneessa joka on tupaten täynnä sähkölaitteita on varmasti osuvin. Tuo ääni ei katoa koskaan edes lääkittynä, joskaan en huomaa sitä yhtälailla tai pikemminkin en kiinnitä siihen huomiota. Tuo ääni myöskin on varmistanut sen, etten ole tämän elämäni aikana nukkunut yhden ainutta yötä putkeen, heräämäti. Herään kyllä muutoinkin lukuisia kertoja yössä. Kun ympärillä on hälinää ja melua, ei tuo ääni häiritse juurikaan. Hiljaisuuden vallatessa pirtin… en sitten muuta kuulekaan. Tasainen koko ajan voimistuva ”vinkuna/surina” voimistuu mitä hiljaisempaa on. Sanotaan että asioihin tottuu. Ei tähän totu koskaan. Antaisinkin vaikka vasemman käteni jänteet ja sormenpäät siitä hyvästä, että tuo ääni päästäni katoaisi. Tuskimpa koskaan tulee noin tapahtumaan, joten minä jatkan yhä ja edelleen ääneni kanssa sekä aivosumujeni kiroamana toivoen etten jää auton alle.