Yö vastaan päivä; Elämäni ADHD:n kanssa

Lääkitys avuksi arkeen

Kuten otsikostani aiheelleni voi jo itsellään päätellä –> kirjoittaja itse lääkitsemättömänä vs. lääkittynä kirjaimellisesti sanonnan ”eroaa toisistaan kuin yö ja päivä” perikuva. Meni kuukausia ennen kuin suostuin tätäkään itselleni hyväksymään, suurimmaksi osaksi siitä syystä etten haluaisi yksinkertaisesti joutua hyväksymään itsessäni sitä karua faktaa, etten tulisi todennäköisesti koskaan pärjäämään tässä elämässä ilman lääkitystä ilman asioiden kusemista suoraan sanottuna. Omat moraaliset arvot ja ajatukset elämäni suhteen sotivat pahasti lääkkeeni syöntiä vastaan. Pyrin muutenkin välttelemään lääkkeiden syöntiä viimeiseen saakka, mutta tässä tilanteessa heitettiinkin jo täysin perseelleen. Pääsemmekin aiheeseen ”huumeet”. Tuleva kommentointini on oma näkemys omasta tilanteestani, eikä sillä ole tarkoitus arvostella muiden hoitomenetelmiä eikä mitään muutakaan kuviteltua ”rivienvälistä” luettavaksi. Joten turhan kukkahattuilun, arvostelun ja ”tietämyksen” voi jättää omaan arvoonsa muhimaan, tämä on kommentointia ja kertomusta kuinka koen tilanteen omaksi elämäni osaksi. En muiden. En nyt, enkä tulevaisuudessa. Se miten ajattelen oman henkilökohtaisen hoitoni suhteen omien arvojeni keskellä, ei tarkoita sitä (lähimainkaan) ettäkö ajattelisin jonkun toisen kohdalla samoin. En ajattele.

Kokeiluun lääke nro.3

Diaknoosini saatuani ja sen vakavuusasteen selvitessä kaikilla elämäni osa-alueilla oli psykiatrini aikalailla varma, että kohdallani vain yksi lääke tulisi takaamaan halutun vasteen. Hän kuitenkin halusi kokeilla halvempien lääkkeiden tehokkuutta alkuun, olinhan kuitenkin lapsikatraan yksinhuoltaja äiti ja menoja riittämiin senkin vuoksi. Hän kuitenkin varoitteli minua siitä mahdollisuudesta ettei lääkitystä saataisi pitkiin aikoihin toivotulle vasteelle ja todennäköisyydestä joutua kokeilemaan useampaakin lääkettä ennen oikean löytymistä.

Voin aivan rehellisesti sanoa, ettei minulla ollut paskankaan vertaa tietämystä käytettävistä lääkityksistä elämän helpotukseen, ei pienintäkään. Kuvitellaampa sitten tähän tilanteeseen täysin huumevastainen ihmispoloinen kelle ilmoitetaan hoidon koostuvan lähinnä huumausaineiksi luetuilla rohdoilla. Ei varmastikaan kovin mielekkäitä kuvitelmia päähän muodostu. Voin sanoa; ei muodostunut minullekaan. Koko hemmetin elämäni olin ja olen edelleen vastustanut huumeita ja niiden johdannaisia. Koko helvetin elämäni. En ole koskaan ymmärtänyt tai pystynyt ymmärtämään miksi kukaan pilaisi elämänsä niillä, mistään syystä. Psykiatrini tiesi tämän varsin hyvin ja hänellä oli täysi työ saada minut uskomaan ettei minusta tule sitä piripäissään discon nurkassa neljä tuntia putkeensa reivaavaa tyyppiä. Minun tapauksessani kävisi päinvastoin, rauhoittuisin ja saisin elämän syrjästä kiinni, kaupanpäällisenä keskittymisen ja muistin paranemisen mahdollisuuden. Pitkin ja karvain irvistyksin suostuin kokeilemaan lääkitystä. Concerta astui kuvaan mukaan.

Sivuoireet

Kuten kaikilla lääkkeillä myös Concertalla on omat mahdolliset, vakavatkin sivuvaikutukset. Minua varoiteltiin näistä mahdollisista haitoista ja painotettiin heti ottamaan yhteyttä mikäli huomaan vakavia oireita. Kysyessäni mitä nuo olisi, sain vastaukseksi ”huomaat sen kyllä, lopeta käyttö heti jos niin käy”. Asia selvä. Kaikki saamani pikainen tietämys diaknoosista ja tulevasta lääkityksestäni herätti jo sinällään kysymysmerkkejä pääni päällä ja nyt minua suoraan sanottuna pelotti niin perkeleesti, mitähän nämä ”tiedät kyllä” oireet sitten mahdollisesti ovat. Sainkin jo ensimmäisen lääkkeen oton jälkeen kokea näitä sivuoireita sydämen helvetillisten rallien lisäksi rasituksesta aina helvetillisiin ”laskuihin” saakka. Nyt voitte karistaa mielestänne sen päivittäisestä annoksestaan riippuvaisen narkomaanin kuvan verkkokalvoiltanne, sitä ne ”laskut” eivät olleet. Kuvittele sen sijaan tilalle ihminen jonka päässä möyryää päällekäin kymmeniä asioita, samaan aikaan havaitset ne tippuvat vaahteran lehdet, taustalla tikittävän kellon, lasten äänet, tippuvan hanan ja yrität tehdä samaan aikaan ruokaa, siivota, miettiä huomista päivää tehtävineen ja muistamisineen. Tuo sama ihminen kuvitellaan nyt tilaan jossa lääke vie noista päällekäin poukkoilevista ajatuksista yli puolet pois, samoin kuin ylimääräisten ympärillä tapahtuvien ärsykkeiden havainnoinnin. Ja sitten kuvitellaan se hetki kun tuon ihmisen lääkityksen teho katoaakin ja kaikki ne ajatukset, häiriötekijät ym. palaakin päähän ryminällä..juuri kun aivopoloiset ovat kerenneet tottumaan hetkelliseen ”hiljenemiseen” totutusta. Voisin kuvitella tilanteen vastaavan sitä, kun perus naapurin Irma tai Petteri on aluksi täysin hiljaisessa tilassa, rauhassa. Seuraavalla sekunnilla hypätäänkin huoneeseen jossa on 13 eri television kanavaa auki, kera huutavien lapsien, ohikiitävien rekkojen ja kaiken tuon keskellä joku yrittää kertoa sinulle jotain tärkeää ja sinun pitäisi kaikilta häiriöiltä saada selvää mitä hän sinulle puhuu ja yrittää painaa se vielä mieleesi. Ei varmasti onnistuisi kovinkaan monelta, josko keltään.

Muistaakseni kerkesin syödä Concertaa pari-kolme viikkoa kunnes tajusin jonkun olevan vialla ja pahasti. En vain tajunnut ensin mitä se olisi. Kun sitten eräänä päivänä lääkkeen oton ja lasten tarhaan/kouluun viennin jälkeen odotin innolla isännän tuloa luoksemme, sain karvaasti kokea ja tajuta olevani yksi niistä harvoista jolleka napsahtaa tuo nakki ”vakavat sivuoireet”. Useamman päivän olin ihmetellyt alakuloista mieltäni ja outoutta päässäni. En vain tajunnut mistä se johtuu. Tuona päivänä tajusin ajattelevani taukoamatta ”sinun olisi parempi vaan olla, kun kuolisit”. Ja kun sanon taukoamatta, tarkoitan sitä. Toistona päässä sama lause, koko ajan. Parvekkeella käydessäni huomasin tuijottavani kaiteen yli ja miettiväni hyppäämistä. Tiskatessa tajusin tuijottavani kokkiveitsiäni ja miettiväni ranteiden auki vetämistä. Minne tahansa menin ja mitä tahansa tein, päässä soi ”tapa itsesi”. Luojan kiitos minua oli varoiteltu tästä, joskin ei suoraan ja luojan kiitos siitä järjen hipusta joka vielä päässä pyöri muistutellen ”tämä johtuu lääkkeestä”. Soitin välittömästi puolisolleni varoittaen ettei hän säikähtäisi. Ensimmäinen ajatukseni oli häpeä siitä, että hän näkisi minut tuollaisena. Aivan, häpeä. Joku toinen olisi soittanut kenties apua paikalle, minä… häpesin tilaani ja pelkäsin hänen jättävän minut tilani vuoksi. Onneksi ystäväni saapui hätiin ja turvaksi luoksemme ennen kuin lapset piti hakea kotiin. Pelkäsin kuollakseni miten lapset reagoisivat nähtyään äitinsä tärisevänä haavanlehtenä jota muistutin. Onneksi kyseessä on ns. lyhyt vaikutteinen lääke, joten tiesin tuon oireen häipyvän lääkkeen vaikutuksen myötä. Täytyisi vain pyristellä siihen saakka. Tuon jälkeen en kyseiseen lääkkeeseen enää koskenut, enkä tule kuunaan enää koskemaankaan. Sen verran rankka ja pelottava kokemus, että jopa psykiatrini säikähti toden teolla. Lääkitystä vaihdettiin.

Sain kokeiluun Stratteran. Päinvastoin kuin Concerta tämä lääke on pitkävaikutteinen, jotenka vaikutustakaan ei yleensä näe lyhyellä käytöllä. Psykiatrini halusi tätä kuitenkin kokeilla mikäli olin vain halukas, seuraava vaihtoehto kun olisi todella kallis kukkaron päälle. Sitä oli kyllä Stratterakin. Uskaltauduin kokeilemaan.

Ilokseni sain kuitenkin huomata vaikutuksen hyödyt jo parissa päivässä. Lääke tasasi kuin tasasikin päässä poukkoilevia ajatuksia, mutta siihen se jäikin. Lähipiirissämme saimmekin kirjaimellisesti monet naurut aiheesta sillä samaan aikaan levottomana vispaavat jalat ja pöydänkulmaan naputtelevat sormet eivät oikein sopineet yksiin sen kanssa, että päässä oli zen olotila. Nelisen viikkoa lääkettä käytettyäni ja annosta pariin otteeseen muutettuna tapasin psykiatrini. Hän ei ollut alkuunkaan tyytyväinen vasteeseen, ulkoinenkin levottomuus pitäisi saada siedettävälle tasolle.

Tälle kyseiselle kontrolli käynnilleni oli varattu aikaa tunti. Hän otti esiin nyt tuon aiemmin mainitsemani hänen mielestään jo alun alkaen minua mahdollisesti auttavan lääkkeen. Kyseinen lääke on yksi kalleimmista ja siihen korvattavuuden saaminen tulisi olemaan erityisen epätodennäköistä. Koska olin jo saanut viitteitä siitä, että lääkityksellä elämäni ihan oikeastikin voisi olla helpompaa.. suostuin kokeiluun hinnasta riippumatta. Tässä kohtaa käynnistäni oli kulutettu kymmenisen minuuttia. Aiemmista lääkityksistäni oppia ottaneena yritin kysellä sivuoireista, lääkkeen vaikuttavasta aineesta ja kaikesta mahdollisesta. Tässä kohtaa psykiatrini alkoi vilkuilemaan kelloa huolestuneena puhuen kiireellisen asiakkaan tulosta. Hän kuitenkin kertoi lääkkeen olevan yksi parhaimmin siedetyistä, joskin vaikeimmin myönnettävistä. Tapauksessani hän suostuu lääkityksen ottamaan kokeiluun siltä istumalta. Hän sanoi varailevansa uutta aikaa minulle muutaman viikon päähän ja jutellaan tuolloin kaikesta minua askarruttavasta enemmänkin. Mikäli epämiellyttäviä oireita tulisi, hänelle soittoa aiemmin.

Kieltämättä tuo äkillinen ”kiire” ihmetytti minua suuresti ja kolkutteli hetken hälytyskelloja pääni päällä. Nopeasti kuitenkin unohdin ne ajatukset muistaessani itsekin saaneeni tuollaisen ”hätä ajan” aiemmin. Autuaan tietämättömänä lääkkeestäni marssin suorinta tietä apteekkiin sitä hakemaan. Koska jo Concertaa hakiessani aiemmin sain tuta niitä epäileviä katseita farmaseutilta lääkkeen käytöstä, en osannut nytkään hätkähtää farmaseutin yllättävää kyselyä mihin lääkettä käyttäisin, kuinka paljon ja kuinka usein. Ajattelin sen vain olevan varmistelua asiaan, näin ainakin itselleni uskottelin. Mainitakseni asiaan sen verran lisää ettei tämän lääkitykseni aikana näitä ”varmisteluita” ole osunut kohdalle ”kuin” pari kertaa tämän vajaan vuoden aikana. Farmaseutin kanssa vaihdoimme sanan jos toisenkin lääkityksestä haittavaikutuksineen, koska en niitä vielä tiennyt. Hän myös neuvoi kuinka ottaa lääke jotta se auttaisi mahdollisimman pitkään tarpeen niin vaatiessa. Voisin ottaa myös lääkkeeni myöhemminkin mikäli työvuoroni alkaisi esim. iltapäivällä. Tähän tietoon olin erityisen tyytyväinen.

Sain yllätyksekseni ja pelkojeni seasta aiempaan kokemaani pohjautuen huomata lääkkeen olevan kuin ”luojan lahja”! Sitä se nimittäin oli ja on edelleenkin! Pää ”hiljeni” siedettävälle tasolle, ulkoinen ja sisäinen levottomuus laantui myöskin siedettävälle tasolle. Sain kerrankin tehtyä ajallaan ja siltä istumalta ne asiat mitä pitikin tai olin ajatellut tekeväni. Ensimmäistä kertaa kaupassa käydessäni muistin mitä sieltä olin lähtenyt hakemaan, ostamatta ”varmuuden vuoksi” puolta kaupasta tyhjäksi, koska unohdin tai hukkasin kaikki kolme tekemääni kauppalistaani…myös sen varmuuden vuoksi taskuuni laittaman varakopion varakopion. Ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin aivan uudella tavalla keskittymään asioihin, tekemisiini ja minulle puhuttaviin asioihin, ilman että huomioin kaiken muun ympärilläni tapahtuvan. Ensimmäistä kertaa elämässäni pystyin säätelemään tunteitani. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen ja kiitollinen! Ensimmäistä kertaa elämässäni olin oikeasti onnellinen, helpotuksesta puhumattakaan. Sitä kesti kutakuinkin kaksi viikkoa kunnes matto vedettiin jalkojeni alta ja moraaliset arvoni olivat koetuksella siinä määrin etten enää pystynyt edes nukkumaan. En ole koskaan elämässäni ollut sellaisen raivon vallassa mitä tuolloin koin, enkä toivottavasti koskaan enää ole.

Elvanse..

Positiivisen muutoksen kokeneena hehkutin uutta tilannettani eräällä vertais sivustolla jossa olin. Hehkutin lääkkeen olevan taivaan lahja omaan maanpäälliseen helvettiini, eikä sen mukana tullut sivuoireina kuin lievää hampaiden yhteen purentaa ensimmäisen kuukauden aikana ja sekin jäi pois. Koska en ollut tällä kertaa edes lukenut mitään lääkkeestäni, olin autuan tietämätön siitä mitä edestäni löytäisin. Ihmeteltiin sitä kuinka sain näin nopeasti lääkkeen käyttööni ja annostustakin nostettu pariinkin otteeseen tuona aikana. Vasta siinä kohtaa aloin asiaa hämmästelemään kun minua kehoitettiin varomaan kelle lääkityksestäni puhuisin. Asiasta kysyessäni mitä tällä haettiin takaa, tipuin kirjaimellisesti perseelleni.

Se hetki kun saat kuulla huumausaine vastaisena käyttäväsi itse puhdasta tavaraa hoitona oireeseesi.. ei kuulu niihin hohdokkaimpiin hetkiin elämässä. Itseasiassa täytyy myöntää reaktioni olleen sitä luokkaa, että taisi siinä hajota huonekalu jos toinenkin kätteni kautta. Viha jota tunsin psykiatriani kohtaan oli jotain aivan järkyttävää. ”Miksi hän ei kertonut?”, ”Miksi helvetissä hän määräsi tätä minulle vaikka tiesi varsin hyvin suhtautumiseni asiaan?”. Tuolla hetkellä muistin erään ”pikku yksityiskohdan” edelliseltä käynniltäni poistuessani huoneesta. Hän nimittäin sanoi minulle ”anna lääkkeelle mahdollisuus”. En ollut edes tajunnut sitä tuossa hetkessä.

Lukuisien raivareiden, kirosanojen, itkettyjen itkujen ja elämän manaamisien jälkeen puolisoni sai rauhoiteltua minut. Hän sai minut vakuutetuksi siitä etten olisi narkomaani (tässäkin oma pää alkoi jälleen vetämään roolia asiassa typerine ajatuksineen), lääke on minulle hoitoa varten ja minuun se vaikuttaa kuten sen pitääkin –> rauhoittaen ja keskittymistä parantaen. Mikäli en lääkettä tarvitsisi, olisi kyllä huomannut sen jo ensimmäisestä kapselistani lähtien.

Kaikki mihin uskoin ja mitä vakaasti vaalin, romuttui tuolloin. Nykyään osaan suhtautua asiaan jo eritavalla, mutta edelleenkin tulee hetkiä kun ajattelen lopettavani lääkityksen milloin milläkin verukkeella. Edelleen mielessäni käy ajatus siitä, että olen vain omassa päässäni kuvitellut kaiken. Itsellään ajatuksen sulattelu on ollut raskas polku, eikä sitä polkua yhtääb helpottanut ne typerät kommentit oman sukuni sisällä ”eihän sun kanssa voi laivallekaan mennä sisään yhtä aikaa, koska huumekoira merkkaa sut” ja kaikkea muuta mukavaa. Vaikka oman sukuni sisällä on alaa tuntevaakin sakkia, eivät nämäkään ihmiset ”hyväksy” ylipäätään diaknoosiani, saatika lääkitystäni. Juurikin nämä ihmiset ovat niitä joiden mielestä olen vain hakemalla hakenut itselleni ”muoti diaknoosin” selitykseksi menneelle ja tulevalle. Minä, joka en koskaan olisi edes tajunnut mistä voisi olla kyse..ilman äitiäni.

Se on taas sitä ADHD:ta

Tuo lause alkaa jo suoranaisesti vituttamaan. Diaknoosin saamisen jälkeen olen saanut huomata jo lähipiirissäni törmääväni tuohon lauseeseen liian usein. Mikäli olen erimieltä jonkun kanssa, selitetään se adhd:llä. Aivan sama mikä asian yhteys on ja mikäli mielipiteeni poikkeaa halutusta, koetaan se ennemmin diaknoosini tuomana syynä kuin sinä tosiasiana, että minullakin kaiken tämän keskellä todella on ja tulee jatkossakin olemaan omat mielipiteeni asiaan kuin asiaan.

Niin valitettavaa kuin se onkin, sain myös huomata diaknoosin myötä ketkä niitä todellisia ystäviä olivat. Sain myös huomata omin silmin kuinka omat sukulaiseni häpesivät minua. Jyvät erottuivat akanoista, todella. Monet sillat paloivat takana, myös omasta halustani. Vihdoinkin uskalsin katkaista perheenikin sisällä niiden siltojen köydet, jotka vuosien ja vuosien ajan toivat mukanaan vain halveksuntaa ja ainaista mielipahaa. Päätin etten enää aikoisi olla sylkykuppina ja että minullakin olisi oikeus elää elämääni murehtien mitä seuraavaksi saan kuulla selkäni takana jauhettavan.

Elämäni on minua varten, ei heitä. Elämäni on ollut vuoristorataa syntymästäni asti ja sitä se tulee aina olemaankin. En ole, enkä varmasti tulekaan olemaan helpoimpia ihmisiä elämässäsi. Minä olen se ihminen jota vihataan niin perkeleesti, että sieluun asti kirpoo kun sille päälle satun ja periksi en anna. Olen kuitenkin myös se ihminen jota rakastat koko sydämesi pohjasta, kun olen parhaimmillani. Ja minulle on suotu sekä annettu kirouksenakin suuren suuri sydän ja antaisin vaatteenikin päältäni tarvitsevalle.

Seuraavissa kirjoituksissani tulenkin avaamaan enemmän sitä, mitä on olla minä ja kuinka adhd minussa näkyy. Millainen olen parisuhteessa myrskyineen ja poutineen ja kuinka perkeleesti puolisoni samaan aikaan osaakaan raivostua minuudestani, sekä rakastaa minua enemmän kuin uskoisi.

33-vuotta elämästäni syyllistin itseäni, inhosin itseäni ja kyselin itseltäni ”kuka minä olen?”. En pystynyt ymmärtämään, saati hyväksymään sitä miksi en ollut kuten muut, miksi olen erilainen tavalla jota en osaa selittää kuin muut elämässäni tuntemat ihmiset. Yritin monesti muuttaa käytöstapojani, ajattelu tapaani ja toimintamallejani toisenlaisiksi siinä koskaan kuitenkaan onnistumatta. On pitkä aika elää epätietoisuudessa ja syyllistäen itseään kaikesta tekemästään ja jopa siitä kuinka asioista ajattelet elämässä ylipäätänsä. Aivan liian pitkä aika odottaa, saatko koskaan tietää ”mikä minussa on vikana”. Näin jälkeenpäin kun ajattelen asiaa ja sitä kuinka ajattelin ja kuinka soimasin itseäni lapsesta saakka on sydäntä särkevää tajuta missä helvetissä elin koko lapsuuteni. Oman pääni vankina, omien ajatuksieni kahlitsemana ja tuomitsemana. Jokainen päivä elämästäni sisälsi sen ajatuksen ”miksen voinut syntyä joksikin toiseksi”. Jokainen päivä elämästäni lapsena, nuorena ja kasvaessani aikuisuuteen katselin ”kateellisena” vierelläni kasvavia sisaruksiani, ystäviäni ja minullekin tuntemattomia ihmisiä. Halusin niin palavasti olla kuin muutkin, etten pystynyt oikein koskaan nauttimaan omasta lapsuudestani kuten minun olisi pitänyt siitä nauttia. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän elämääni tietyllä tapaa vihasin. Ja voin kertoa, minä todella vihasin elämääni, vihasin olla minä. Tätä ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin, sillä elämässäni on aina ollut mukana paljon hyvääkin, tiettyjä piirteitä itsessäni olen aina itsekin osannut arvostaa ja niistä tietyllä tapaa nauttia, mutta suoraan sanoen mikäli minulla olisi ollut mahdollisuus joskus valita.. olisin vaihtanut elämäni toiseen sekuntiakaan harkitsematta siihen saakka kunnes esikoiseni päästi ensirääkäisynsä. Tuon hetken jälkeen olen vain yrittänyt epätoivoisesti rämpiä tässä elämässä eteenpäin, hänen ja muiden hänen jälkeensä syntyneiden lasteni vuoksi.

Epäilysten herääminen…

Sain elämäni varrella monen monta väärää diaknoosia ja muutaman kerran lääkityksenkin näihin virheellisiin diaknooseihin. Muistan kuinka turhauduin 2000-luvun alkupuolta elämääni ja avasin suuni asiasta lääkärille. Pian huomasin olevani hoidossa sairaalassa osastolla kuutisen viikkoa ja kantavani mukanani diaknooseja vakavaan masennukseen, sekä psykoosiin. Koska en ole pystynyt oikein koskaan pukemaan ajatuksiani järkevästi sanoiksi sain psykoosi epäilyksen niskaani lääkärin kysyessä minulta miksen jaksa omaa elämääni. Yritin todella löytää sanat kuinka kuvailla sitä mitä takaa tuolloin ajoin, mutta koska en kuitenkaan niitä löytänyt, pystyin vain kertomaan lääkärille ”äänet päässäni eivät ole koskaan hiljaa”. Tuolta samalta istumalta minulle aloitettiin psykoosilääkitys, jotta äänet päässäni häviäisivät. Kuten arvata saattaa, eivät lääkkeet minuun tehonneet kuin ne olisivat tehonneet mikäli niitä olisin tarvinnut. Lääkitys lopetettiin ja tilalle aloitettiin masennuslääkitys. Ei siitäkään mitään apua ollut, yllättäen.. mutta lääkärini halusi tuolloin sen pitää jokapäiväisessä käytössäni ”koska apu siitä tulee ajan kanssa”. No ei tullut. Jälkeenpäin psykiatriltani joka diaknoosini adhd:n osalta vahvisti kertoi minulle tämän saman lääkärin joka vakava asteisen masennuksen ja psykoosin diaknoosit minulle kirjoitti aikanaan, olevan nykyään johtava lääkäri heidän yksikössään. Hän osasi myös kertoa, että lääkärini tuolloin 2000-luvun alkupuolella oli kuitenkin ollut oikeilla jäljillä suhteeni, muttei osannut vielä yhdistää kaikkea tämän kirjainyhdistelmän alle. Tuolloin minulla todettiin myös aikuisuuden keskeneräisyys, joka on sittemmin poistunut käytöstä diaknoosina mutta joka on nimenomaan yhdistettävissä adhd:hen. Koska en osannut kertoa tarkemmin mitä tuolla ”äänet päässäni” tarkoitin, ei lääkäri tuolloin osannut yhdistää palasia kohdalleen. Diaknoosini tehnyt psykiatri kysyi minulta selvittelyiden aikaan osaanko nyt kertoa mitä tuolla tarkoitin ja kun hänelle sitten sanoin ”aivan kuin päässäni olisi kymmenen välilehteä auki ja kolmetoista vielä jonossa” hän sanoi minulle, että olisin saanut todennäköisesti diaknoosini jo tuolloin mikäli olisin pystynyt kuvaamaan asian noilla sanoilla jo tuolloin.

 

Vuosia ja vuosia aikuistumiseni jälkeen olin puhunut omista ajatuksistani ja siitä kuinka solvasin itseäni kaikesta mitä tein, miten ajattelin tai kuinka minun olisi mukamas kuulunut ajatella ja tehdä, äidilleni. Hän kannusti minua parhaansa mukaan, yritti ymmärtää myöskin minua miten parhaakseen suinkuin pystyi. Hän myöskin epäili minua ja tunteitani tietyllä tapaa ehkä kaikista eniten. Häneltä mm. sain kuulla monen monta kertaa elämäni varrella ”ota itseäsi vain niskasta kiinni” ja lapsuudessani sain aika ajoin kuulla hänen suustaan ”mikset et ole kuin siskosi”. Tunneherkkyyden tuoman lisän mukana saan ”nautiskella” myöskin siitä, että tietyt asiat kuultuina, koettuina ja aistittuina eivät katoakaan sieltä todennäköisesti koskaan pois. Joku toinen voisi unohtaakin ajan kanssa asioita jotka ovat kipeitäkin, minä en unohda. Tietyt asiat tulevat ikuisesti syöpymään mieleeni vaikka kuinka yrittäisin ja koettaisin unohtaa ja päästä niistä yli, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ilman äitiäni en kuitenkaan koskaan olisi varmaan saanut edes diaknoosiani. Minulle itselle ei koskaan tullut edes mieleen sitä vaihtoehtoa, että minä saattaisinkin itse kärsiä tiedostamattani adhd:sta. Täytyy myöntää, että oma mielikuvanikin aikaa ennen diaknoosiani adhd ihmisestä oli juurikin se duracel pupu joka monelle ihmiselle kirjainyhdistelmästä tulee mieleen. Tulen aina muistamaan sen hetken, kun äitini eräänä iltana minulle soitti ja pyysi käymään luonaan. Hän kertoi lukevansa minulle jotain ja minun tulisi valmistautua siihen henkisesti. Kun sitten äitilleni läksin ja pöytään istahdettiin, hän pyysi minua laittamaan silmäni kiinni ja kuuntelemaan mitään väliin kommentoimatta (ei ole muuten helppoa, uskokaa pois) hänen asiansa loppuun. Sen jälkeen keskustelisimme asiasta yhdessä. Voin sanoa, että tuolla hetkellä kun silmäni laitoin sitten kiinni ja odotin tulevaa.. pelkäsin kuollakseni koska minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä edessä tulisi olemaan. Kun äitini sitten alkoi lukemaan opuksesta kohtia joiden vuoksi oli minut ehdottomasti kylään halunnut, huomasin pian järkyttyväni ja kyyneleiden valuvan poskillani. Tunsin jopa suuttumusta ja vihaa, epätoivosta puhumattakaan. Äitini luki minulle opuksesta katkelmia, jotka oli tehty tiivistelmänä aiheesta adhd. Kaikki kuulemani, jokaikinen kohta tuntui kuin omalta kokemaltani ja kuulosti kuin elämäni olisi kirjoitettu kansien sisään. ”Jatkuvaan vaihtuvat autot/työpaikat/koulupaikat/asuinpaikat/puolisot” ja kaikki se muu, mitä hän minulle luki. Valitettavasti en kuollaksenikaan muista, mikä tuon opuksen nimi oli. Kun äitini oli saanut luettua minulle ne kohdat jotka oli ennakkoon jo merkinnyt minua varten, hän kysyi minulta ”kuulostaako tutulta?”. Itkin. Voi kuinka itkinkään. Kun itkun ja järkytyksen seasta sain sanottua kaiken tuon kuulostaneen turhan tutulta ja aivan kuin elämästäni olisi kirjoitettu kirja, näytti hän minulle opuksen nimen. Olin niin järkyttynyt tuolla hetkellä, etten nähnyt kuin kirjainyhdistelmän adhd. Raivo valtavasi mielen. Ja kun sanon, että oikeasti raivostuin saadessani tietää mistä äitini minulle luki, tarkoitan sitä. Jo aiemmin mainitsin tuosta tunneherkkyydestä lisänä elämääni, tässäkin kohtaa tuo sama lisä teki oman lisänsä tunneskaalaan. Äitini huomasi reaktioni, oli sitä osannut jo odottaakin ja hän vakuutti minulle ettei hän yritä pahoittaa mieltäni, tuomita minua tai hyökätä minua vastaan. Rehellisesti sanottuna, tuo hetki kirjaimellisesti tuntui hyökkäykseltä minua kohtaan. Tunteja siinä itkettiin yhdessä ja puhuttiin asiasta. Äitini pyysi minulta anteeksi sitä, ettei ollut uskonut kun vuosien varrella olin yrittänyt hänelle kertoa ajatuksiani ja tuntemuksiani. Nyt hän ymmärsi ja sai avattua omat silmänsä asialle. Hän oli se ihminen, joka ns. ”pakotti” minut lääkärin pakeille asian myötä, jotta saisin tarvittavan avun, tuen ja hoidon mikäli minulla kyseinen adhd olisi.

En osaa sanoin edes kuvailla tuota tunnetta mikä minut valtasi alun järkytyksen, vihan ja epätoivon jälkeen. Se tunne, kun tajuat ettet ole välttämättä kuitenkaan ollut ns. ”hullu” jona itseäsi olet kaikki nämä vuodet pitänyt. Vihdoinkin saisit jopa mahdollisen selityksen kaikelle sille, mikä sinua on kaikki vuodet vaivannut ja piinannut. Se tunne on sanoinkuvaamaton. Se tunne ei kestänyt kauaa. Koska oma pääni on mitä se on, tuon tunteen jälkeen heräsi myöskin ne ”pahat” tuntemukset asian johdosta. ”Mitä muut minusta ajattelevat?”, ”hylkäävätkö omat sukulaiset minut mikäli olenkin tuollainen”. Tässä elettyjen vuosien varrella olen saanut karvaasti kokea useammankin kerran sen, kun oma suku kääntää sinulle selkänsä. Ja sen mitä on olla ”suvun mustalammas”. On siinä omaakin töpeksintää, mutta on siinä näiden ihmisten puhdasta oman pään sisäistä tohinaakin ja vain sen takia, että he ovat hävenneet minua.

Äitini pyynnöistä ja suoraan sanoen aneluista johtuen soitin kuin soitinkin ajan kouluterveydenhuoltoon. Kerroin ystävällisesti asiani ja äitini epäilyksien heräämisen hoitajalle joka puhelimeen vastasi. Hän varasikin minulle ajan luokseen, kertoen minun ensin tekevän muutaman testin hänen kanssaan ennen kuin hän katsoo onko syytä laittaa lääkärille jatkoa varten lisätutkimuksiin. Ajan sain yllätävän nopeasti siihen nähden mitä olin kuullut mahdollisien jonojen kestosta, sain ajan samalle viikolle. Kun sitten hoitajalle menin tekemään tehtäviä joista hän minulle mainitsi puhelimessa aiemmin samalla viikolla, olin kerennyt monen monta kertaa miettiä kuinka peruisin ja millä verukkeella tuon ajan. Ristiin rastiin tunteet heittelivät koko viikon ajatuksesta ”vihdoinkin, voisiko tässä olla selitys” siihen ajatukseen ”ei tämä näin helppoa voi olla, olen vain kuvitellut kaiken omassa päässäni” ajatukseen. En kuitenkaan ”uskaltanut” olla menemäti varatulle ajalle, sillä tiesin äitini raahaavan minut sinne kirjaimellisesti vaikka väkisin jos näin olisin tehnyt. Minut vastaanottanut hoitaja myös käski ja painotti tuota käskyään vastata täysin rehellisesti tuleviin kysymyksiin, mitään kaunistelematta ja mitään pois jättämättä. Kiitäkin siitä kyseistä hoitajaa, että näin minulle sanoi ja sitä ehdottoman jyrkällä äänellä painotti, sillä todennäköisesti olisin ehkä ”hieman” kaunistellut todellisuutta..

Kun sitten lohduttomana noita rasti ruutuun tehtäviä tein ja lueskelin, osaan selvennystä myös pyytäen koska en ymmärtänyt mitä kysymyksellä oikeasti haettiin.. järkytyin vielä enemmän. Kirjaimellisesti pelkäsin miltä vastaukset tulisivat näyttämään hoitajan silmissä ja häpesin itseäni sen myötä mitä vastailin. Kun sain kaiken valmiiksi, katsoi hän vastauksiani samantien. Kertoi laskevansa pisteet testien perusteella, jotta näkisi tarvitsenko ylipäätänsä lääkärin vastaanotolle aikaa. En muista tarkkaan montako paperia täyttelin, sen muistan kuitenkin että niitä enemmän oli kuin kymmenkunta ja tulen aina muistamaan sen ilmeen hoitajan silmällä, kun hän ensin silmämääräisesti niitä vastauksia katseli ja kun hän sitten ensimmäiset viisi sivua pisteitäni laskeskeli.. ja muistan sen ilmeen joka tulee säilymään verkkokalvoillani niin kauan kunnes kuolen, kuinka hän kohotti kesken laskennan katsettaan minuun katsoen ja näin hänen silmäkulmassaan kyyneleitä. Ääni väristen tuo hoitaja sanoi minulle, ettei hänen tarvitse edes laskea loppuja pisteitä tekemistäni tehtävistä sillä lääkärille tulisin ehdottomasti menemään jatkotutkimuksia varten. Hän myös nousi tuolistaan ja tuli halaamaan minua sanoen ”mikset sinä nainen ole tullut paljon aiemmin asian tiimoilta tutkittavaksi”. Järkytyin, jokaista soluani myöden. Tuolla hetkellä tajusin ja pystyin jollain tavalla hyväksytyttämään myös itselleni sen, että kaikelle olisi todennäköisesti syykin. Miksi olen minä. Miksi koen kuin minä. Miksen olekaan kuten muut.

Tuolla käynnillä tilasimme paperit kaikista mahdollisista kouluista, neuvoloista, päiväkodeista ja terveyskeskuksista joissa olin asioinut ennen viidentoista vuoden ikää. Varoiteltiin siitä, ettei papereita koskaan mahdollisesti löytyisi, koska tuohon aikaan kaikki paperit olivat arkistoituina paperimuodossa. Lääkärille sain ajan heti seuraavalle viikolle. Käskettiin ottamaan lääkäri käynnille mahdolliset tallessa olevat todistukset, koska niitäkin syynättäisiin tietyllä silmällä.

Lääkäri käynnille pystyin viemään mukanani vain kuudennen luokan todistukseni, sillä kaikki muut olivat vuosien varrella hukkuneet. Tuolloin vielä kirjoitettiin numero arvostelujen lisäksi huomioita myös sanoin niin hyvässä kuin ”pahassakin”. Olimme tuolle todistukselle nauraneet monen monta kertaa äitini kanssa, sillä todistuksessa toistuvasti jokaisen aineen kohdalla muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oli havaittavissa kommentit ”osaisit jos keskittyisit”, ”vähemmän ääntä ja enemmän tekoja” ja huomautuksia siitä kuinka yritän liian nopeasti tehdä asiat. Niiden aineiden kohdalla jotka minua ovat tuolloin kiinnostaneetkin oikeasti, pitivät sisällään taas kommentteja ”olet kantava voima” ym.

Jutellessa lääkärin kanssa elämästäni yleensäkin siihen päivään asti ja hänen esittäessään mitä ihmeellisempiä kysymyksiä, minun vastaukseni huomioiden sekä todistus mukaan ottaen kokonaiskuvaan.. hän sanoi epäilevänsä todella, että minä tulisin samaan diaknoosin adhd:n osalta. Hän tosin varoitteli siitä moneenkin otteeseen, että mikäli papereita ei osaltani löytyisi lapsuudesta, jäisi tutkimukset mahdollisesti kesken. Häkähdyttävä hetki kuitenkin oli, kun lääkäri pyysi minulta etten siinä tilanteessa jättäisi asiaa siihen vaan hakeutuisin yksityiselle puolelle hoitoon. Hän sanoi suoraan pelkäävänsä kohdallani etten saisi apua ja mitä se tekisi minulle jatkossa mikäli sitä en saisi.

Kun sitten tilattuja papereita ei oikeasti tuntunut löytyvän mistään, ei yhdestäkään koulusta, päiväkodista saatika terveyskeskuksista joissa olin lapsuudessani asioinut, soitti lääkärini minulle kysyen voisiko äitini kirjoittaa mahdollisesti hänelle sähköpostiin tai paperisena versiona ”elämän tarinani” aina lapsuudestani siihen päivään saakka, jotta hän voisi lähetteensä liitteenä tuon elämän kerran laittaa dokumenttia lapsuudestani mahdolliselle tulevalle hoitavalle taholle. Hän pelkäsi ellei hänen lähetteensä tukena ole muuta kertomusta ja kokemuksia minusta sekä lapsena, että aikuisena.. en tulisi samaan edes aikaa jatkotutkimuksia ajatellen. Hän myös pyysi, että kirjoittaisin itse parhaani mukaan kokemuksiani omasta elämästäni myöskin liitettäväksi tuohon lähetteeseen. Äitini suostui pyyntöön tietenkin, hänhän minut sinne lääkärille patistikin alunperinkin. Hänellä vain oli työ ja tuska tehdä kertomusta elämästäni, kaikkine muuttujineen matkan varrella. Kun sitten äitini sai kirjoitelmansa valmiiksi, pyysi hän minua jälleen kylään kuulemaan mitä hän oli kirjoittanut ja mahdollisesti oikaisemaan tiettyjä ajan jaksoja oikeaksi mikäli hän ne väärin muisti. En muista koska olisin elämässäni vihannut ja hävennyt itseäni yhtä paljon kuin tuolloin häpesin ja vihasin. Jo pelkästään sen kuuleminen kuinka monta kertaa olin muuttanut elämässäni sen jälkeen, kun omilleni kotoa läksin sai epätoivon valtaamaan mielen. Sitä ei myöskään yhtään parantanut se fakta ja tilanteen vakavuuden tajuaminen, kun näin aikajanoineen omin silmini kylmän totuuden siitä, että esikoiseni oli joutunut muuttamaan mukanani elämänsä aikana kaksitoista kertaa. Esikoiseni joka tuolla hetkellä oli kahdeksan vanha. Kuopus joka tuolloin oli vasta neljävuotias, oli muuttanut elämänsä aikana jo seitsemän vai kahdeksan kertaa. Kaikki puolisot suhteiden kestämisien kanssa, kaikki ne autot joita minulla oli ollut. Kaikki ne koulu ja työpaikat joissa olin hetken ollut ja sitten jostain mitä ihmeellisemmästä syystä hylännyt. Kaikki elämäni aikana tehdyt suuret ja pienetkin asiat paperilla nähtynä, kaunistelemattomana silmieni alla.. Se tunne. Sitä tunnetta ei osaa edes sanoin kuvailla, kun tajuat että oman elämäsi lisäksi olet pilannut siinä sivussa teoillasi ja hetkenmielijohteiden seurauksena mahdollisesti monta muutakin elämää. Ellei niin ole jo käynyt, niin tulisi käymään ennemin tai myöhemmin.

Lähetimme molemmat tahoiltamme lääkärilleni tiivistelmän elämästäni, eikä mennyt kauaakaan tuosta kun minulle soitettiin aika jatkotutkimuksiin asian tiimoilta. Painotettiin eritoten, että tuolle ensimmäiselle käynnilleni minun olisi erittäin tärkeää saada äitini mukaan. Jälkeenpäin sain tietää tuon olleen ”harvinaistakin”, koska perheen tapaaminen psykiatrin käynnillä tulee kyseeseen yleensä vasta useamman käynnin jälkeen. Jonot jo pelkkiin tutkimuksiin ovat kuulemma pitkät, joten olin aika häkeltynyt siitä, että minut pyydettiin ensimmäiselle käynnilleni saman kuun aikana.

 

Vihdoinkin!

Ensimmäisellä käynnilläni silloisen psykiatrini luona muistan olleen ehkä pelottavimpia kokemuksia ikinä elämäni aikana. Eniten tuossa käynnissä pelotti äitini mukana olo ja se tunne ja epätietoisuus siitä ”ristiin naulittaisiinko” minut käynnillä. Jälleen painotettiin vastaamaan kaikkeen täysin rehellisesti, mitään kaunistelematta tai poisjättämättä. Hän kyseli joitain asioita lapsuudestani ja nykyisyydestäni minulta, sekä äidiltäni vielä kattavammin. Lisäksi äidilleni annettiin mukaan tuolta käynniltä vielä jokin kysely vastattavaksi, jonka toisin mukanani ”hätä ajalle”, kuten psykiatrini sen ilmaisi kahden päivän päästä jolloinka tulisin yksin. Sain myöskin mukaani täytettäviä lappuja, jotka hän kehoitti täyttämään kotona. Äitini kanssa siinä kuitenkin vielä jutteli ja ajattelin käyttää ajan hyödykseni sen sijaan, että olisin vain istunut paikoillani tekemättä mitään.. joten aloitimpa sitten täyttelemään niitä kyselyitä. Kun sitten läksimme äitini kanssa tuolta käynniltäni, psykiatrini sanoi minulle hänen olevan aika varma siitä, että tulisin diaknoosin samaan. Hän ei kertonut tuolloin vielä mikä olisi kyseessä, sillä hänen pitäisi ensi käynnillä pois sulkea pari muuta vaihtoehtoa. Apua tulisin kuitenkin saamaan, se olisi varma.

Kun sitten yksin menin tuolle käynnilleni ja palautin äitini tekemät jatkokyselyt, sekä omat täyttämäni lappuset, sain kuulla etten kärsi masennuksesta, en alkoholismista, en huumeriippuvuudesta, enkä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Kuulosti tyhmältä kuulla nuo asiat, koska tiesin etten niistä kärsikään. Psykiatrini kuitenkin selvensi tätä minulle niin, että juurikin tuo kaksisuuntainen mielialahäiriö on hyvin samankaltainen kuin adhd:kin on ja nämä kaksi herkästi sekoitetaan toisiinsa oireiden perusteella. Lisäksi mikäli minua hoidettaisiin lääkkein, ei minulla saisi olla alkoholi eikä liioin huumeriippuvuutta. Hän varmisti myöskin sen, että kaiken lukemansa perusteella minusta tähän päivään asti aina äitini kirjoittamasta lähtien omaan kirjoitukseeni, sekä huomioiden koko potilashistoriani saisin diaknoosini. Lääkitys aloitettiin siltä samalta käynniltä. Mikäli lääkitys auttaisi, varmistuisi myös diaknoosi virallisesksi.

 

F90.0

Epäusko tunnekirjoineen lääkitystä kohtaan oli sanoin kuvaamaton. Pelkäsin tuota ensimmäistä pillerin ottoa kuollakseni. ”Mitä jos sekoankin”, ”jos vain kuvittelin nämä kaikki oireet” jne jne… Kieltäminen iski päähän samantien. ”Eihän tämä nyt näin helposti voi ratketa, kun tähänkin asti on kaikki mennyt päin persettä”..

Ystävä tuli luokseni siksi aikaa, kun tuon surkuhupaisan ensimmäisen lääkkeeni kurkustani nielaisin. Halusin varmistua, etten sekoaisi yksinäni kotona ja vaarantaisi lapsiani (heh, heh). Siinä sitten niitä näitä turisimme ja kälätimme kuulumisia, kun ystävä alkoi kiinnittää huomiota käytökseeni enemmänkin. Jatkuva jalkojen ja sormien vispaus/heiluttelu loppui, samoin kuin silmien harhailu ja moni muu ”oire” siinä sivussa. Jonkin ajan päästä hän mainitsi tästä minulle ja voi luoja sitä tunnetta, kun itse tajusit mitä juuri tapahtui!

Lääkitys jäi käyttööni, sitä itseasiassa muutettiinkin pian rankkojen sivuoireiden takia. Lääkitys vaihdettiin myöhemmin jälleen toiseen joka sitten on tuonut riittävät, halutut vasteet, ilman haitallisia sivuoireita. Tuosta kirjoitankin myöhemmin, sillä tuo lääkitys sai minut moraalieni ja arvojeni kanssa napit vastakkain ja mietin monet monet kerrat, jotta jättäisin lääkityksen pois elämästäni. Tulen taistelemaan varmasti jatkossakin useamman kerran ajatuksen kanssa.

Tieni diaknoosin saamiseen oli suhteellisen kivuton siitä päivästä, kun rattaat läksi vihdoin pyörimään. Kiitos aivan mielettömälle lääkärille joka teki uskomattoman työn hoidon saamiseksi. Kiitos äidilleni joka vuosien jälkeen tajusi mistä kaikessa on kyse ja teki aivan valtavan työn elämän kertomukseni kirjoittamisen kanssa. Kiitos hänelle myös niistä sadoista tsemppaus kerroista, kun ajattelin lopettavani tutkimukset kesken ”koska eihän se nyt noin yksinkertaista voi olla” ja niiden jälkeen sen epätoivon ja hysterian, kieltämisen ja vihan kanssa jota ristiin rastiin tunsin. Tästäkin tulen kertomaan enemmän seuraavassa päivityksessäni. Suuri kiitos kuuluu myös puolisolleni, joka on tukenut minua alusta asti. Jo pelkästään hänen kiinnostuksensa minun elämästäni ja halu puhua asioista kuten ne ovat, auttavat minua selviämään arjesta. Hän myös itse kerää tietoa aiheesta aina kun voi, sekä riitatilanteissa yrittää aina muistaa sen faktan, että reagoimiseni asioihin vooooooiiii olla ”pikkusen” vahvempaa sorttia kuin nenteillä.

Kuulemani mukaan tie diaknoosin saamiseksi on vain harvoin, hyvin harvoin yhtä vaivaton ja kivutun kuin se oli kohdallani. Jotkut asian kanssa painivat saattavat joutua odottamaan vahvistusta tai aikaa tutkimuksiin vuosiakin. Toiset eivät koskaan pääse edes tutkimuksiin saakka, koska ei ole tarvittavia papereita sieltä lapsuudesta. Minullakaan ei ollut, mutta koska lääkärini tajusi pyytää kertomukset meiltä molemmilta hänen lähetteensä tueksi, sain avun. Psykiatrini joka diaknoosin minulle vahvisti ja sen myötä elämäni todennäköisesti pelasti, kertoi minulle minun olleen selvä tapaus jo ennen kuin hän minut edes oli nähnyt. Jo ensimmäinen lauseeni omasta elämästäni jonka olin hänelle kirjoittanut, herätti hänen epäilynsä välittömästi. Minulla oli onni matkassa, sillä minä sain apua. Minä pääsin tutkimuksiin. Monet, aivan liian monet jäävät niistäkin jo paitsi vaikka he selviä tapauksia olisivatkin.

Minä olen kiitollinen, sillä minä saan apua. Sitä minä nimittäin tarvitsen.

Aivan ensimmäisenä pyydän nöyrimmästi anteeksi tulevia kirjoitusvirheitäni, sillä niitä on luvassa ja paljon. Äidinkieli kirjoitettuna ei ole koskaan ollut se vahvin osa-alueeni ja lainatakseni opettajaani ”kirjoitat huonompaa äidinkieltä, kuin 6kk suomea opetellut maahanmuuttaja”, pyydän kärsivällisyyttä ja ymmärrystä virheilleni.. Kiitos.

Blogissani tulen avaamaan minuuttani ja millaista on olla minä kera ADHD:n, sekä autismikirjon. Millaista elämäni on oman arkeni keskellä kera lapsikatraan ns. ”totaali” yksinhuoltajana (ilman isän tukea lasten kasvatuksessa) ja puolisona oloa uudelle kumppanilleni. Alan pitämään blogiani jo itseänikin varten, jotta pystyisin itsekin tietyllä tavalla hyväksymään omaa minuuttani ja sitä ettei elämäni koskaan tule olemaan kaunistellen sanottuna ”normaalia, tasapainoista” elämää. Tulen avaamaan sekä menneisyyttäni, että nykyisyyttäni aihealuettain jotta pystyisin ”vähän” pitämään kirjoituksen pituutta kurissa (se jää nähtäväksi onnistunko tässä lähellekään niin hyvin kuin suunnittelin). Itse olen kokenut kirjoittamisen olevan yksi parhaista terapiamuodoista itselleni ja auttavan jaksamaan paremmin elämästä selviytymistäni, sillä koen elämäni olevan kirjaimellisesti selviytymistä päivästä päivään. Kirjoitukseni ovat siis jo pelkästään itselleni varmasti ( ja toivottavasti) terapiaa itsellään, mutta vieläkin terapeuttisempaa tästä tulisi tekemään se, mikäli edes yksi ihminen näitä luettuaan pystyisi ymmärtämään minua, sekä muita kaltaisiani paremmin. Pystyisi näkemään, että ADHD todellakin on olemassa oleva ”sairaus”, eikä muotivillitys joksi olen kuullut sitä jopa tituleerattavan. Täytyy ihan rehellisesti jo näin alkuun myöntää, että juurikin tuo ”muoti diaknoosi” lausahdus saa selkäkarvatkin nousemaan pystyyn ja ”häpeäkseni” myöntää, että myöskin minun omassa lähipiirissäni ja suvussani on näin ajattelevia ihmisiä ja tulee aina varmasti olemaankin, eivätkä he tuskin koskaan varmaankaan tule ”hyväksymään”/ymmärtämään tämän olevan ihan todellista arkipäivää myös minulle. Näiden ihmisten suusta olen saanut joko ihan kasvotusten tai kiertoteitse kuulla minun mm. hakevan selitystä/hyväksyntää teoilleni joita elämäni varrella olen tehnyt ja joita tulen tekemään. Viimeksi juuri eilen keskustelimme kumppanini kanssa aiheesta ja hänelle sanoinkin, jotta jokaisen ihmisen tämän maanpäällä kun saisi kokemaan edes tunnin verran mitä on olla minä, minun oman pääni kanssa, ymmärtäisivät kaikki tämän olevan valitettavan todellista ja suoraan sanottunna mitään kiertelemättä… paskaa. En sano, etteikö tässä hyvääkin olisi. On toki, paljonkin ja monesta adhd:n tuomasta lisästä en koskaan luopuisi, mutta on paljon myös asioita joita en toivoisi pahimmalle vihamiehellekään.

Ennen kuin lähden avaamaan elämääni kirjainyhdistelemän kanssa, muistutan siitä tosiasiasta, että meitä on moneksi. Jokainen meistä kokee ja näkee asiat aivan erilailla, jokaisella meillä on myöskin diaknoosimme alla omanlainen lastinsa kannettavana joten minun kokemaani tai tapaani tehdä asioita ei voi ajatella toisen ”oravan” kokemaksi tai käyttää minun kertomaani ”oppimateriaalina” taudin kuvasta. Meillä kaikilla on paljon yhteistä kera samankaltaisten piirteiden kanssa impulsiivisuuksineen, keskittymisen vaikeuksineen ja hyperaktiivisuuksineen. Jokaisella meillä nämä kaikki kolme osa-aluetta on omanlaisensa vakavuusasteineen, minulla kaikki nämä suhteellisen vaikea asteisina. Lisäksi näiden kaikken minulla on autismikirjoa värittämässä pakkaa ”vähäsen” vaan lisää. Autismikirjon kattamat lisät kohdallani ovat tunneyliherkkyys, ääniyliherkkyys sekä hajuyliherkkyys. Avaan näitä kaikkia myöskin teille myöhemmin, kuinka itse koen ne omassa elämässäni ja mitä ne osaltani pitävät sisällään.

Haluaisin tuoda myöskin tässä kohtaa ilmi sen faktan, etten todellakaan hae selitystä tekemisilleni kirjainyhdistelmästä, saati hyväksytytä itselleni enkä kenellekään muullekaan tekojani sillä, että kyseisen diaknoosini olisin saanut. Suomeksi sanottuna, en tee tai sano mitään sillä varjolla, että tiedän ”voivani” vedota siihen ”kun mulla nyt on tämä ADHD”. Karu fakta kuitenkin on se, että tietyt asiat, tietynlainen reagoiminen asioihin johtuu ja tulee vastedes johtumaankin kirjainyhdistelmästäni, joskin nykyään osaan kiinnittää siihen erilailla diaknoosin myötä huomiota ja näin jarrutella itseäni mm. sanomasta/tekemästä mitään hetken mielijohteesta. Tulee kuitenkin tilanteita, joissa ”aivosumu” saa vallan ja sylki tuo suuhun sanoja ja lauseita joita ei mitenkään olisi ollut mahdollista ”keretä” miettimään ennen ulosantia. Lääkityksen alla näitä tilanteita pystyn hyvinkin pitämään hallinnassa, ilman lääkitystä taas se ei olekaan niin yksinkertaista vaikka kuinka niin ajattelisi.

Lopuksi…

Koska päässäni on auki niinsanotusti kymmenen eri kanavaa yhtä aikaa kera kaiken muun ulkopuolisen ärsykkeen tulette huomaamaan, että ajatukseni tulevat mitä todennäköisemmin poukkoilemaan aiheesta toiseen ja lopputulema on se, etten itsekään muista mistä läksin alunperin kirjoittamaan. Tämän vuoksi tulen itsekin varmasti lukemaan useamman kerran kirjoitukseni alusta, jotta pääsen itsekin vähän kärryille mistä olin alunalkaen edes puhumassa. Toivottavasti kuitenkin pääsette vähän edes kärryille mitä elämä minuna on, mitä haasteita se tuo kaikkeen arjessani ja minkälaista se on elää yhdessä kanssani.